Päin prinkkalaa menee maailma, sehän on jo pitkään tunnustettu tosiasia. Ja viimeisimmän pahan on tehnyt BBC. Legendaarinen animaatiosarja, Postman Pat (Pate Postimies), on saanut pintaansa uudet maalit. Ei riittänyt enää se, että Pate on leppoisa postimies. Leppoisuus on sarjasta nykyään kaukana, sillä Paten uusi työnantaja on Royal Mailin sijaan yksityinen firma nimeltä Special Delivery Service ja työnsä siellä erikoislähetti.
Ennen saimme lauantai-aamuisin seurata, kun Pate jakeli postia auringon noustessa Greensdalen kylän idyllin ylle. Kiirettä ei ollut. Hänellä oli aikaa jutella maitomiehen, mummojen, konstaapelin ja kaikkien muidenkin vastaantulijoiden kanssa mukavia. Välillä sitten aina ajoi laatikonvälin punaisella postiautollaan, mustavalkoinen kissa etupenkillä tomerana istuen. Postimiehen kasvoilta paistoi onnellisuus: hän viihtyi työssään ja sai iloisen vastaanoton kirjettä odottavilta ihmisiltä. Työ palkitsi siten myös aineettomasti.
Mutta nyt kaikki on toisin. Emme näe enää hieman kömpelön näköistä postiautoa rullaamassa maaseudun hiekkateitä. Sen tilalle on hankittu kaupungin ruuhkaan sähäköimään soveltuva skootteri! Pate ei enää jaa paketteja leppoisaan tahtiin, vaan saa asap-työmääräyksiä esimieheltään. Hän on juoksupoika ja mokkeri. Kissa sentään kulkee edelleen mukana, mutta sen kasvot ovat aiempaa kalpeammat, aivan kuten Patenkin.
Sarjan päivitetystä versiosta välittyy kiire ja stressi. Leikkaukset ruudusta toiseen ovat nopeatempoisia. Ohjelmasta välittyy siis nykymaailman kuva. Tässä välissä huomautan, että kyse on lasten sarjasta. (Joku voi nyt kysyä, että miksikö minä sitä katson. No kunhan katson, se ei ole tässä olennaista.) Lapsuuden loppumisesta liian aikaisin puhutaan paljon. Ollaan huolissaan siitä, että lapset aikuistuvat entistä varhaisemmassa vaiheessa. Samaan aikaan heille kuitenkin tarjotaan omissa tv-ohjelmissaankin mallia aikuisten maailmasta, tässä tapauksessa kiireisestä työelämästä, jossa maksimaalinen suorittaminen on kohotettu itseisarvoksi.
Onkohan tämän(kin) takana yritysmaailman ylivalta? Ehkäpä BBC:n hallintoneuvostossa istuu jonkin kansainvälisen suuryrityksen lobbari, joka pyrkii ohjelmasisältöön vaikuttamisen kautta valmistelemaan kasvottoman herransa palvelukseen tulevaisuuden muurahaisarmeijaa, joka jo kolmevuotiaana on omaksunut "yhtiön arvot"!
Joo, näin sen on oltava.
perjantai 22. lokakuuta 2010
lauantai 16. lokakuuta 2010
Lompakko - check, avaimet - check...
Myönnetään, on toisinaan tapana hukata esineitä ja unohdella asioita. Jopa siinä määrin, että olen saanut sählär'miehen maineen. Naisenikin lienee sitä mieltä, sillä sain häneltä syntymäpäivälahjaksi Hajamielisen käsikirjan. Ruotsissa ovat perustaneet liiton kaltaisilleni ja julkaisseet oikein kirjan, jossa on käytännön elämää helpottavien vinkkien lisäksi runsaasti kertomuksia svedusohlojen hölmöilyistä. Melkein rinnassa vihloo, kun ne tarinat kuulostaa niin tutuilta. Tiedäthän fiiliksen, kun voit samaistua esim. jonkin musiikkikappaleen sanoitukseen niin täysin, että tuntuu kuin se olisi tehty itsestäsi?
Hajaantuneen mielen omaaminen on toisinaan rasite. Joskus se on sitä myös kanssaeläjille, mutta olen myös huomannut, että se tuottaa teille vahingoniloisille pirulaisille hupia! Siksi julkaisen tässä kokoelman tapauksia alkaen arkielämän pienistä kohelluksista aina suuren luokan typerehtimeseen saakka.
1. Minulle on edelleen kahden vuoden asunnossamme asumisen jälkeen liki mahdotonta muistaa, kummin päin lusikat ja haarukat sijaitsevat ruokailuvälinelaatikossamme (ne ovat siellä siten, että sitä syömäosaa ei näe jollei sitten vedä laatikkoa täysin ulos asti). Usein varta vasten ajattelen asiaa aamuisin puurolusikkaa haeskellessa: "Tuossa vasemmassa laidassa ne lusikat on!" Ja käteen tulee haarukka. Miten ei voi oppia, täh?
2. Tämä on hittikamaa, todellinen klassikko! Vuosi 2007 ja Lontoon Stanstedtin lentokenttä. Söin jäätelön, vein tämän jälkeen pakkauksen roskiin. Hetken päästä kun piti siirtyä lähtöselvitykseen, totesin passin ja lentolippujen olevan kadoksissa. Hätäisen etsinnän jälkeen asia valkeni - ne olivat lentäneet iloisesti roskiin jäätelöpaperin kanssa. Tilanne päättyi dyykkaukseen.
3. Laitetaan tähän väliin tupla. Spedeilyn laatu molemmilla kerroilla sama, paikka ja aika eri. Joskus noin vuonna 2005 palasin eräältä kisareissulta kotiin. Oltiin oltu pikkubussilla liikenteessä ja autoni oli viikonlopun yli entisen Kären Kesoilin ja Anosen kyläkaupan pihassa. Nostin urheilukassin ulos pikkubussista ja lähdin ajamaan kotia kohti. Kotipihassa avasin takaluukun, tyhjä oli. Urheilukassi oli jääny kutostien varteen. Toinen vastaava episodi tapahtui SM-yö:ssä 2008. Silloin urheilukassi ja käytettyjä suunnistusvarusteita sisältävä muovipussi jäivät yön karstikisan kisakeskukseen. Puhelimet punasena soittelin kilpailunjohtajan ja tiedottajan ym. numerot läpi. En muista, kuinka sain tavarat takaisin haltuuni mutta iso show siinä oli.
4. Olen laskenut, että meitsillä kuluu viikossa keskimäärin yksi tunti siihen, kun etsin kotiin kadonneita kamojani. Vuodessa tämä on 52h, kymmenessä vuodessa 520h ja koko elämän aikana (oletetaan eliniäksi 80 vuotta) 4160h.
5. Unohdin naiseni 25mannan kisakeskukseen vuonna 2006. Lähdin hyvin menneen kisan jälkeen tyytyväisenä bussille. Parin kilsan kävelyn jälkeen muistin luvanneeni saapua tulostauluille, josta meidän oli tarkoitus lähteä yhdessä kävelemään kohti bussia. Sieltä ei neitiä enää löytyny, oli lähteny äitini kanssa kun minua ei kuulunut.
6. Työpaikalla neljä kahvitaukoa viidestä alkaa sillä, että palaan takaisin toimistooni hakemaan sinne jääneen kahvimukin.
7. Armeija-aikana kadotin kaappini avaimet keskimäärin kolme kertaa päivässä. Johtajakaudella avainten löytäminen helpottui, kun pystyin määräämään tupani miehet niitä etsimään. Myllyllä meinas muuten palaa pinna tämän asian kanssa, sillä usein huomasin avainten katoamisen juuri sotilaskotiin lähdettäessä.
Olishan näitä vaikka sataan asti jatkaa...
Hajaantuneen mielen omaaminen on toisinaan rasite. Joskus se on sitä myös kanssaeläjille, mutta olen myös huomannut, että se tuottaa teille vahingoniloisille pirulaisille hupia! Siksi julkaisen tässä kokoelman tapauksia alkaen arkielämän pienistä kohelluksista aina suuren luokan typerehtimeseen saakka.
1. Minulle on edelleen kahden vuoden asunnossamme asumisen jälkeen liki mahdotonta muistaa, kummin päin lusikat ja haarukat sijaitsevat ruokailuvälinelaatikossamme (ne ovat siellä siten, että sitä syömäosaa ei näe jollei sitten vedä laatikkoa täysin ulos asti). Usein varta vasten ajattelen asiaa aamuisin puurolusikkaa haeskellessa: "Tuossa vasemmassa laidassa ne lusikat on!" Ja käteen tulee haarukka. Miten ei voi oppia, täh?
2. Tämä on hittikamaa, todellinen klassikko! Vuosi 2007 ja Lontoon Stanstedtin lentokenttä. Söin jäätelön, vein tämän jälkeen pakkauksen roskiin. Hetken päästä kun piti siirtyä lähtöselvitykseen, totesin passin ja lentolippujen olevan kadoksissa. Hätäisen etsinnän jälkeen asia valkeni - ne olivat lentäneet iloisesti roskiin jäätelöpaperin kanssa. Tilanne päättyi dyykkaukseen.
3. Laitetaan tähän väliin tupla. Spedeilyn laatu molemmilla kerroilla sama, paikka ja aika eri. Joskus noin vuonna 2005 palasin eräältä kisareissulta kotiin. Oltiin oltu pikkubussilla liikenteessä ja autoni oli viikonlopun yli entisen Kären Kesoilin ja Anosen kyläkaupan pihassa. Nostin urheilukassin ulos pikkubussista ja lähdin ajamaan kotia kohti. Kotipihassa avasin takaluukun, tyhjä oli. Urheilukassi oli jääny kutostien varteen. Toinen vastaava episodi tapahtui SM-yö:ssä 2008. Silloin urheilukassi ja käytettyjä suunnistusvarusteita sisältävä muovipussi jäivät yön karstikisan kisakeskukseen. Puhelimet punasena soittelin kilpailunjohtajan ja tiedottajan ym. numerot läpi. En muista, kuinka sain tavarat takaisin haltuuni mutta iso show siinä oli.
4. Olen laskenut, että meitsillä kuluu viikossa keskimäärin yksi tunti siihen, kun etsin kotiin kadonneita kamojani. Vuodessa tämä on 52h, kymmenessä vuodessa 520h ja koko elämän aikana (oletetaan eliniäksi 80 vuotta) 4160h.
5. Unohdin naiseni 25mannan kisakeskukseen vuonna 2006. Lähdin hyvin menneen kisan jälkeen tyytyväisenä bussille. Parin kilsan kävelyn jälkeen muistin luvanneeni saapua tulostauluille, josta meidän oli tarkoitus lähteä yhdessä kävelemään kohti bussia. Sieltä ei neitiä enää löytyny, oli lähteny äitini kanssa kun minua ei kuulunut.
6. Työpaikalla neljä kahvitaukoa viidestä alkaa sillä, että palaan takaisin toimistooni hakemaan sinne jääneen kahvimukin.
7. Armeija-aikana kadotin kaappini avaimet keskimäärin kolme kertaa päivässä. Johtajakaudella avainten löytäminen helpottui, kun pystyin määräämään tupani miehet niitä etsimään. Myllyllä meinas muuten palaa pinna tämän asian kanssa, sillä usein huomasin avainten katoamisen juuri sotilaskotiin lähdettäessä.
Olishan näitä vaikka sataan asti jatkaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)