Liikkeessä

Kirjoitetaanpa urheilusta.

Urheilu on etuoikeus. Kaikilla ei siihen ole mahdollisuuksia. Itsestään selvää on, että liikuntarajoitteiset tai äärimmäisessä köyhyydessä kamppailevat ihmiset eivät liiemmin urheile. Mutta jos keskitytään siihen, mitä urheilu on silloin, kun se on oma valinta, toisin sanoen itse aiheutettu etuoikeus. Oletuksena tässä tietysti on, että henkilö pitää urheilusta.

Urheilu tuottaa jotakin sellaista nautintoa, jota ei kovin monella keinolla saa. Ihminen on urheillessaan kokonainen. Urheilu on psyko-fyysis-sosiaalinen tapahtuma. No, sosiaalinen aspekti on tietysti vaihtelevaa, onhan niitä yksinäisiä lenkkejä ja Paavo Nurmen tapaisia urheilijoita. Yhtä kaikki, minulle urheileminen aikaansaa parhaimmillaan täyttymyksen tunteita. Merkitystä, hetkessä kiinni olemista, toisaalta myös tarvittaessa unohdusta ja irtipääsyä. Olen edellä mainituin perustein sitä mieltä, että urheilun täytyy olla jotain sukua sukupuolivietin tyydyttämiselle. Siinäkin hommassa keho ja mieli pelaavat hienolla tavalla yhteen. Sitä paitsi monille se toiminta on sosiaalista, vaikka löytyy niitä oman tiensä kulkijoitakin.

Olen tehnyt syyskuussa tehnyt 18 liikuntasuoritusta 23:ssa päivässä sekä arkiliikkumiset päälle. Se on huomattavan paljon verrattuna tämän vuoden keskiarvoon. Keho on alkanut toimia paremmin, fyysinen yleisolo parantunut ja päätä kalvavat jumitilat sulaneet ainakin hetkittäin. Urheilun lääkinnälliset vaikutukset ovat siitä jänniä, että lääkkeen teho tulee esiin vähitellen muutaman viikon tai kuukauden kuluessa, mutta kun se on alkanut vaikuttamaan, saa kerta-annoksista myös välitöntä lisäboostia. Mitä riippuvuuspotentiaaliin tulee, niin siltä kannalta katsoen urheilun kylkeen pitäisi painaa varoitusmerkki ja sitä tulisi toimittaa vain alkuperäisellä reseptillä, sen verran koukuttava kama on kyseessä. Ja vieroitusoireet ovat mahtavat. Mutta ei huolta, ne jäävät kyllä taakse. Moni on onnistuneesti päässyt eroon urheilusta. Minäkin moneen kertaan, vaan lopullisesti en vielä koskaan.

Varttuneempana olen löytänyt suunnistuksen lisäksi myös sivulajeista enemmän hienouksia. Aiemmin, silloin kun kehtasin vielä tutussa seurassa varovasti sanoa treenaavani, kaikki tähtäsi päälajiin. Muilla lajeilla oli alisteinen asema. Tottakai näin pitää ollakin, jos jossain lajissa tahtoo menestyä. Mutta tarkoitan tässä nyt sitä, että osaan nykyisin paremmin keskittyä niistä elämyksistä nauttimiseen, joita kukin laji tarjoaa. Ei tarvitse hiihtolenkin aikana miettiä sitä, miten tämä palvelee kympin kisaa. Voi keskittyä itse hiihtoon ja tiedostaa, että hyöty tulee ilman pakottamista ajatuksissa.

Olen aloittanut pari vuotta sitten uuden lajin, josta pidän todella paljon. Kyseessä on maastofillarointi. Tunteella ajatellen, tykkään vauhdista ja kevyestä vaarasta, joka lajiin sisältyy. Adrenaliini ja tilanteista selviäminen potkii äässiä. Pyörän huolto on myös jees, paperinpyörittäjäkin tuntee tekevänsä jotain oikeisiin miesten hommiin vivahtavaa. Järjellä ajatellen kyseessä on hyvä tukiharjoitusmuoto, joka haastaa koko kehoa ja antaa kaipaamiani kestovoimaominaisuuksia reisipatteristoon. Raihnaiselle pyöräily soveltuu erityisen hyvin silloin kun juoksuhommat on no no no.

Urheilun hienouden löytää aina uudelleen. Ei kai sitä missän vaiheessa hukata edes tarvitsisi, mutta realiteetit työntävät toisinaan koko homman taka-alalle. Oleellista on, että vieroitusoireiden tullessa pitäisi heti lähteä kujille hakemaan satsit. Pidemmän käyttötauon jälkeen aineeseen tottuminen ottaa aina aikansa ja euforisoiva vaikutus on aluksi muisto vain.

Improvokaatio

Olen kuunnellut viime aikoina Sarasvuon podcasteja. Todella tykkiä kamaa. Suosittelen kaikille. Mitä kieltävämpi, torjuvampi ja itsensä suhteen piintyneempi kuulija on kyseessä, sitä elämyksellisempiä hetkiä nämä tarinatuokiot todennäköisesti tarjoavat. On toki myös mahdollista, että ne eivät tarjoa mitään, koska kuunnella voi monella tasolla. Pidän itseäni tätä nykyä melko todellisuuteen heränneenä (siinä meni kauan), mutta se ei estä minua kyseenalaistamasta näkemyksiäni uudelleen. Näistä hommista todella paljon helpompaa tekee se, että joku antaa ensipotkun perseelle. Siitä eteenpäin liike joko jatkuu itsestään tai sitten ei.

Saatan sortua hieman referoimaan tässä jutussa kuulemaani. Heti alussa mainittu riittäköön lähdeviittaukseksi. Tarkoitus ei ole julistaa toisten sanomaa, vaan hioa tekstintuottamisen kautta omia ajatuksia, joita tämäniltainen kuunteluhetki nosti pintaan.

Olen männä kuukausina painiskellut paljon jonkinlaisen merkityksettömyyden, tyhjyyden ja epäonnistumisen tunteiden kanssa. Eräässä aiemmassa tekstissäni tältä syksyltä kirjoitin tavoitteiden tärkeydestä. En peru sanojani, mutta haastan hieman itseäni nyt siinä, kuinka suurta merkitystä niille tavoitteille on järkevää antaa, jotta positiivisista ja eteenpäin ajavista tahtotiloista ei muodostu rasitetta.

Ajoittainen synkkämielisyyteni johtuu siis (terveydellisten tekijöiden ohella) pitkälti siitä, että koen jääneeni jälkeen tavoitteista, jotka itselleni olen asettanut. Tämän hetken tilanne ei siis vastaa sitä, mitä haluan. Tämä on osoittaunut ongelmalliseksi hyväksyä. Tässä yhteydessä ei ole enää tarpeen luetella syitä ja asioita tilanteen taustalla. Geneerinen taso riittää, koska tässä pohdiskelussa kyse on asennoitumisesta ja katsontakannasta sekä niiden masinoimasta tavasta toimia.

Kuulokkeissa sanottiin, että elämä on lähes kokonaan improvisointia. En ollut samaa mieltä heti ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ymmärsin ensin improvisoinnin jonkinlaisena sähellyksenä, vaiston varassa toimimisena ja kaoottisuutena. Kun aiheeseen mentiin syvemmälle, ymmärsin lauseen merkityksen paremmin. Ei improvisointi poissulje tavoitteellista otetta tai suunnitelmia ja niiden toteuttamista. Ei tietenkään. Nauroin hätäiselle reaktiolleni.

Maailma ei riipu siitä, miten sinulla tai minulla menee. Tälle planeetalle ja lähes sadalle prosentille sen asukkaista ei ole paskaakaan väliä, miten sinulla tai minulla menee. Siitä huolimatta oman sisäisen tilan ohjaamana on helppo ajatua määrittelemään maailmaa, yhteiskuntaa tai toista ihmistä. Jos sairastut, onko joku siihen syyllinen? Jos voitat mestaruuden, tapahtuuko silloin oikeudenmukaisuus? Suunnitelmallisuudella voidaan keskimäärin paremmin pysyä terveenä ja saavuttaa voittoja, mutta tie näihin tavoitetiloihin ei ole koskaan suoraviivainen, koska maailma on koko ajan muutoksessa. Siksi ihmisenkin on oltava valmis säätämään asetuksiaan.

Maailma on mitä se on, ja todellisuus vallitsee aina. Oli se sitten mieluisaa tai ei. Maailma heittää meille jatkuvasti erilaisia tilanteita eteen ja kaikki vastaantuleva ei riipu siitä miten itse elämme. Suuri osa asioista on omassa vallassamme, mutta osa ei ole. Kummassakin tapauksessa tyytyväisyyden, jopa onnellisuuden, ehtona on, että improvisoimme tilanteisiin tavoitteitamme palvelevia ratkaisuja. Tämä on vaikea laji, jossa virheitä ei voi välttää, mutta lähes aina on mahdollista tehdä jokin ratkaisu. Kylmän rationaalisesti yksinkertaistaen kyse on hyödyn tavoittelusta tai haitan välttämisestä. Neutraalit asia saavat toki mennä omalla painollaan, samoin kuin sellaiset jutut joihin itsellä ei yksinkertaisesti ole mitään sananvaltaa.

Nyt kun tätä kautta asiaa lähestyn, niin fiilis on kaksijakoinen. Ensinnäkin, on helpottavaa ymmärtää, että tällä hetkellä vallitsevaa tilannetta vastaan on turhaa taistella. Sehän on sama kuin menisi osoittamaan torille mieltä koillistuulta vastaan. Hyväksyntä on oleellista. Nyt ollaan tässä ja jos se ei miellytä, niin asiaan on mahdollista vaikuttaa oikeita ratkaisuja tekemällä ja lisävirheitä välttämällä. Siitä päästäänkin sitten siihen kysymykseen, että kuinka improvisaatio on suunnitelmaani kuulumattomien tapahtumien keskellä irronnut? Olenko käyttänyt rajallisia voimavarojani itseni kannalta rakentavasti reagoimalla vaiko kuluttanut loputkin energiat pitämällä väkisin kiinni sellaisesta ideaalikuvastosta, joka ei ole tämänhetkisiin lähtökohtiin nähden relevanttia?

Nämä viivan alle jäävät ajatukset eivät ole kolikon eri puolia, ne ovat perättäisä. Siksi niistä nousee toivo. Kasvanut ymmärrys antaa mahdollisuuksia asennoitua ja toimia hyödyllisemmin. Tavoitteet ovat sitä kautta hieman lähempänä.

Otsikko ei sitten tarkoita mitään. Kunhan keksin paremman puutteessa.

Päiväni hyllyllä

Virallinen minä on hyllyllä. Onneksi minuudessa on useita puolia. Olisi kurjahkoa olla kokonaan sivussa.

Joskus ajattelin minuuden rakenteen melko jyrkän kategorisesti. Työminä, kotiminä, harrastusminä, idioottiminä jne. Suunnilleen pystyin katsomaan kellosta millä tavalla sanat tai eleet tiettynä ajanhetkenä tulevat äijästä ulos. Sittemmin tajusin, että kaikenlainen roolitus ja itsensä luokittelu asioiden kautta, vallankin jos ne asiat määrittelevät olemisen tapaa tilanteissa, on enemmän tai vähemmän beerbeeristä. Aloin ajaa sisään ns. aitoa minää siihen mitä ikinä teon alla onkin. Tämä oli askel oikeaan, mutta nyt olen löytänyt mielestäni vieläkin paremman vastauksen. Oma, aito minä on moninainen systeemi, joka näyttäytyy hieman eri sävyissä riippuen ajasta, paikasta ja tilanteesta. Tämä on eräänlainen synteesi kahdesta edellisestä minäkäsityksestä ja siinä peruslähtökohtana pidetään aitoa minää, joka taipuu monenlaiseen muotoon kohtaamaan erilaiset asiat sellaisella tavalla, joka kulloinkin parhaalta tuntuu. Tämä on aika vapauttavaa. Ei tarvitse pakottaa itseään kymmeniin muotteihin, eikä myöskään tarvitse olla puritanisti itsensä suhteen.

Tämä teksti kaipaa kurinpalautusta ollakseen otsikonmukainen.

Heräsin aamulla ilman ulkoisia herätteitä. Tämä on hyllyllä olemisen plussapuolia. Tämän jälkeen menin kiireettä syömään aamupalaa. Edelleen positiivista noin niin kuin yleiselläkin tasolla ajateltuna. Tänään oli ohjelmassa kuitenkin ohjelmaa, joten aloin toimia suunnitelman mukaisesti. Ajoin kaupunkiin. Otin hetken taiteelle. Hetki oli ekspressionistinen ja paikalla oli yleisön edustaja. Sain välitettyä taiteeni kautta viestin. Siitä tuli hyvä mieli. Sanomani ymmärrettiin ja pääsimme jakamaan pari tunnetilaa ja tarinaa. Jos joku tekee taidetta itselleen ja vain itselleen ja saa siitä täyttymyksen niin hienoa, mutta uskon sellaisen taiteilijan kulkevan vääjäämättä kohti katkeruutta tai skitsofreniaa. Voin olla tässä väärässäkin.

Otin suurien asioiden valmistelevia askelia. Ne olivat taas kerran eteenpäin. Olen niiden suhteen asettumassa jo lähtötelineisiin ja edessä olevan radan merkinnät piirtyvät koko ajan terävämpinä. Se siitä, koska en kuitenkaan kerro tarkemmin tai edes ymmärrettävin sanoin. Tästä jatkaminen olisi kysy-kysy-kysy -huorausta tai sitten pelkkää kusipäisyyttä. Postauksen päiväkirjamerkintään viittaavalla otsikoinnilla oikeutan edellisen lätinän, joka nyt jätetään turhan puheen tasolle merkityksiä vaille.

Tulin kotiin. Lähdin maastoon. Poimin puolukoita ja vaikka muutama myöhäinen mustikka tarttui samalla haaviin niin en antanut sen häiritä. Pidän marjastuksesta, kunhan sitä tehdään max 2h kerrallaan. Tekee hyvää hankkia edes pieni osa ruoasta omin käsin kierrättämättä sitä logistiikkakeskusten kautta.

Sitten olin hetken väsynyt, niin kovin väsynyt. Näitä hetkiä tulee.

Saunoin lujasti. Join tämänhetkisestä päälinjastani poiketen yhden pienen oluen. Juuri passeli sivuunveto. Havahduin samalla siihen, kuinka helposti päivä on mennyt ilman puhelinta, paria välttämätöntä soittoa lukuunottamatta. Toisinaan jätän tietoisesti puhelimen pois. Olen huomannut sen olevan aika-ajoin virkistävää, koska yleensä kyttään ja vahtaan erilaisia sivustoja, viestimiä yms. tarpeettoman ankaralla intensiteetillä. Riippuvuuksien kanssa puljatessakin kohtuullisuus on välillä ihan jees.

Nyt kirjoitin tämän ja käyn nukkumaan. Toivon tämän päivän olleen jälleen yksi askel kohti sielun eheyttä, kehon palautunutta tilaa ja palanen siinä kokonaisuudessa, jota jälleenrakennan.

Vihaan sinua

Nyt ei puhuta teini-ikäisen puolihuolimattomasti äkillisessä tunnekuohussa vanhemmilleen heittämästä huudahduksesta. Puhutaan jostain paljon määritellymmästä, raskaammasta ja mustemmasta.

Aito viha on tunteista rajuimpia. Vihan sanotaan olevan lähellä rakkautta. Olen osittain samaa mieltä. Löydän yhtäläisyyden siitä, että kumpikin voi äärimuodoissaan saada ihmisen tekemään lähes mitä tahansa. Mutta en kyllä allekirjoita väitettä muilta osin. Jokainen tietää, että kaikista läheisimmille on helppo suuttua ja tuntemukset voivat siksi olla varsin suoria ja jyrkkiä. Silti näinäkin hetkinä ollaan, normaaleissa elämäntilanteissa, hyvin kaukana aidosta vihasta. Todellinen viha sulkee tieltään kaiken hyvän. Jos oikeasti vihaat jotakuta, et todellakaan voi rakastaa häntä samanaikaisesti. Et pidä vihaamaasi henkilöä edes ihmisenä.

Viha on raskas kantaa. Se kuluttaa energiaa kuin taustalla pyörivä turha sovellus. Se aikaansaa alati syveneviä kierreajatelmia, joita vihaaja kiristää vihan kohteena olevan paskiaisen ympärille. Koska nämä ajatukset lienevät usein sellaisia, joiden toteuttamisesta seuraisi rikossyyte, ovat ne käytännöllisesti ajatellen vailla tarkoitusta ja muodostavat vain ylimääräistä painolastia vihaajan psyykeä rasittamaan. Toisaalta ne, jotka purkavat vihansa asianomaiseen objektiin itseensä, ovat riskissä saada niskoilleen seuraukset. Alleviivaan vielä sen, että tässä tekstissä kyse on aidosta vihasta; sellaisesta joka uskoo kostoon, toivoo kaikkea äärimmäisen pahaa ja rakastaa nähdä vihan kohteen kärsivän. Nyt ymmärtänet, miksi nostin tekojen seuraukset argumentiksi.

Minun vihani kasvaa teoista, jotka sotivat moraalikäsityksiäni vastaan. Tästä ajankohtaisena esimerkkinä käyvät erilaiset ääriliikkeet, jotka oikeuttavat ihmisyydenvastaiset tekonsa uskonnollisilla perusteluilla. Vihaan myös sitä, jos oikeudenmukaisuus ei toteudu. Maailmassani jokaisen tulee saada ansionsa mukaan. Hyvyyttä ei pidä palkita pahalla. Rikosta tulee seurata rangaistus. Tottakai vihassani on henkilökohtainenkin taso. Sille tasolle, sisäisen helvettini sisimmälle kehälle, pääsevät ne, jotka ovat minua vastaan räikeästi rikkoneet. Sieltä on mahdollisuus päästä myös pois, en ole sovitteluun pyrkivälle pitkävihainen, mutta vapaalipulla sieltä ei palaa kukaan.

Olen kyseenalaistanut moneen kertaan sen, miksi vihaa edes kannattaisi ylipäätään tuntea mitään tai ketään kohtaan. En ole todennut sen tuovan mitään hyvää mukanaan. Silti en ole ollut halukas luopumaan tästä tunteesta aina tarvittaessa annosteltuna, koska se tuntuisi periaatteista luopumiselta ja siten oman itsen vastaiselta. Joskus pohdin, että viha pitäisi valjastaa käyttöön ja purkaa sitä kautta. Mutta aika laimeaksi jäisi hakata jotain nyrkkeilysäkkiä jos vihasta myrkyttynyt mieli tahtoisi katkaista kaulan.

Jos vihalla on oikeudenmukaiset perustelut, se pyrkii tasoittamaan pelin. Se ei tarvitse sammuakseen enempää kuin oman painonsa verran. Silmä silmästä -tyyppinen viha on mielestäni jossain määrin oikeutettua. Ideologinen tai mielivaltainen viha puolestaan ei sitä ole koskaan. Myöskään jatkuvaluonteinen viha, joka ei saa kyllikseen anteeksipyynnöistä tai edes punttien tasaamisesta, ei ole tervettä vihaa vaan päähänpinttymä.

Sovitaanko niin, että vihataan vain silloin kun se on oikeasti tarpeen.

Savut

Myönnetään, toisinaan on lähteny homma lapasesta sitten suurten muutosten. Tai oikeastaan enimmälti jo ennen niitä. Pahimmat häiriöt osui henkisten muutosten tapahtuma-aikoihin, kun laiva haki suuntaansa pohjakosketusten jälijiltä. Konkreettiset muutokset olivat vain loogista jatkumoa sisäisen tilan selviämiselle, joskaan ei niitä kouriintuntuvuutensa vuoksi vähätellä sovi.

Olen sen tyyppinen tyyppi, että ilman selvää targettia saatan ampua mihin suuntaan tahansa. Vaikka kohti omaa itseä. Tavoitteet on siksi pirun tärkeitä. Niiden kautta on helpompi löytää tarkoitus tälle päivälle, hyväksyä historiansa ja kurkottaa tulevaan. Ilman tavoitteita sitä unohtaa helposti itsensä tässä ja nyt. Silloin unohtaa koko elämän. Bohemia ei todellakaan sovi minulle. En pysty olemaan tyytyväinen ajelehtimiseen, minulle ei riitä toteamus siitä mihin on tultu jos määränpää ei ole ennakkoon edes jollain levelillä tiedossa. Vihaan epätietoisuutta. En ymmärrä ihmisiä joiden perusvastaus asiaan kuin asiaan on "kattoo nyt, tiedä häntä, sen näkee sitten". Jos minulla ei ole ratkaisevan tason kysymyksiin parempaa vastausta niin silloin tiedän, että on syytä inhota itseäni.

Mutta elämä opettaa aina uutta. Nyt olen useita kuukausia ollut tilassa, jossa en tiedä oikeastaan yhtään mitään. Olen erittäin kaukana kaikesta siitä, mitä viime vuosina olin tähän hetkeen itselleni suunnitellut ja jonka eteen elin päivittäin. Ja mikä omituisinta, seuraavat stepit eivät vielä edes roiku ilmassa. Ne ovat kuin pilviä jossakin toisen mantereen päällä ja minun pitäisi nyt osata ennustaa ilman liikkeet tai vaihtoehtoisesti siirtää itseni paikkaan, jossa vallitsee suotuisa säätila. Mikä se sitten onkaan. Vieläkin vihaan sanoa tämän, mutta en tiedä. Olen kuitenkin hyväksynyt, että näin se nyt on ja siinä ei ole mitään vikaa. Saumakohdassa on laastia, ei tiiltä. Olen antanut aikaa, jotta aika voisi antaa jotain. Vielä pitää antaa lisääkin. Tällä hetkellä hiljaa hyvä tulee ja kiirehtimällä kusisesti kävisi.

Elämäntapani on ollut kovin destruktiivinen sitten viime näkemän. Hajottava, kuluttava, jopa tuhoava. Siitä on saatu kovat näytöt. On ihan paperit ja kaikki. Terveyden ja toimintakyvyn, ihmissuhteen, itsekunnioituksen menettäminen näin pääkohdat mainitakseni. Hetkittäin jopa toivo on ollut vaakalaudalla. Aluksi reagoin tuhoon heittämällä kranaatin. Savuja savujen päälle. Onneksi ymmärsin melko nopeasti seisovani kuopassa, nojaten omin käsin lapioon. Heitin ensin lapion pois ja kiipesin ylös. Nyt katselen kuopan reunalla ja mietin parasta keinoa sen täyttämiseen. Pohjalla näkyy olevan kiviä ja käärmeitä. Enpä huomannutkaan niitä äsken, en ennen kuin pois sieltä könysin. Täytyypä alkaa lusikoimaan sitä multaa! Jos vaikka tekisi täytttöhommirn lisäksi oikein komean kummun!

La nueva fysica

Noin vuosi sitten leikattiin polvesta ruman näköinen ruptuura. Kepitystä, kuntoutusta, sovellettua liikuntaa, magneettia, lääkäriä, juoksukokeiluja - näitä riitti aina kuluvan vuoden maaliskuulle saakka. Huhtikuun kevätlägerillä oli tarkoitus testata liitosten kestävyyttä ja näin myös tein. Positiivisin havainnoin jopa. First mission - accomplished.

Polvi jätti varjoonsa erään perseessäni pesivän pysyväispiikin eli akillesjänteen peritendiniitin. Tänä on monesti ollut se viimeinen niitti joka on pakottanut luopumaan rekistä, kisasta tai loppukaudesta. Kuin varas yöllä, se keräsi taas salaa ympärilleen pahansuopia partikkeleita pystyttääkseen pihoilleen kivun barrikaadit. Niiltä lavoilta alkoi kuulua kovaa propagandaa ja agitaatiota kevätleirin viimeisessä reenissä. Otin tästä pariksi viikoksi itteeni, kunnes maksoin suoraan ohi sairaskassan ja hankin yksityistä erikoistason palvelua itselleni. Miilaan mennessä piti olla juoksukyky ja siihen tähdättiin. Tämä onnistui. Second mission -accomplished. Vaan ei lopullisesti.

Tuli kesäloma. Urheilin normaalia enemmän. Polvi toimii, akilles toimii. Kuntoutan silti päivittäin. Peliin astuu varsin rietas, nilkkatukea kunnioittamaton peluri nimeltään nivelsidevamma. Ensimmäisen kerran keskeytykseen johtanut vääntö tuli Äyräpään harjun länsipuolen rinteessä. Ei kuitenkaan estänyt juoksentelua kuin muutaman päivän. Ringenillä napsahti sitten vähän stydimmin. Sama paikka sai jo toiset la bombat vajaan kuukauden sisään. Nyt alkoi kävelyky olla sen verran heikko, että kylmähoitona tarvittiin mellania ihan kohtuullisia määriä alkuun. Kolmatta kertaa vuoden sisään magneettikojeisiin ja röntgenkatseen alle sekä normisetit lääkärit, fysiot, tulehdustropit, kuntoutusohjelmat, juoksun poisjätöt. Tämän nivelsidevamman kanssa mennään nyt konservatiivisillä linjoilla vielä 9 viikkoa ja operaatioiden käynnistäminen puntaroidaan tämän jälkeen. Third mission - ongoing.

Olen suunnitellut viikkoraamit liikunnalleni. Juoksua voi achilleuksen vuoksi tehdä vain metsässä, eli parit suunnistukset viikkoon pitää rähmiä läpi. Suurta varovaisuutta noudattaen, sillä nivelsiteitä ei olis syytä häiritä just nyt. Pk-harjoittelu tapahtuu maastopyörällä. Kuntosalilla käyn 2 krt/vko jotta olis dorkallakin edes vähän palaa. Näillä ajatuksilla, olettaen että ne myös toteuta, pitäisi lokakuussa Mannan maistua mansikalta tai sitten siltä liemeltä mitä ne stryyttaa ineen leikkaussalin odotushuoneissa.

Teidän,
Meissi

Paluuni on alkanut

Terveisiä pohjalta! Edellisestä kirjoituksesta on aikaa suunnilleen kolme vuotta ja kaksi kuukautta. Sinä aikana ehtii ryhti painua gravitaation ohjaamaan suuntaan, silmät upota syvemmälle reikiinsä, ensimmäiset harmaat ilmestyä tukkaistoon ja mieli vinksahtaa moneen kertaan ees taas. Kolme vuotta taakse päin on pitkä aika jos sen mittaa juuri tästä hetkestä ja tästä elämästä.

Ajattelin harrastaa tällaista Fight Back (kiitti Pekka termistä!) blogostelua tässä syyskuun aikana. Nythän on niin, että olen palannut lähtökuoppiin monen asian suhteen. Tai paremminkin varikolle, kisa käy koko ajan ja maailmankelloja ei pysäytä tai käännä takaisin edes Stephen Hawkingin kommandot. Nämä kirjoitukset ovat luonteeltaan raportteja, luonnoksia päivästä toiseen -taktiikan uudelleenmuotoilusta sekä suunnitelma-toteutus -henkisiä tilannekatsauksia urheilun pariin palaamisesta. Lyön kaiken raakana tiskiin, joten jos joskus tuntuu jotain pärskähtävän niin se on veri vaan..

On tullu tässä hehkuteltua pitkin elämääni sitä reikää. Olen alkanut vasta nyt ymmärtää paremmin reunojen arvon. Tämä arkinen ja moukkamainen, mutta viisas, kielikuva olkoon se ajatuksien johtotähti, jota moninaisissa merkityksissään sovellan kun taistelen takaisin kohti kehollista, mielellistä, sosiaalista ja elämänhallinnallista balanssia. Tervetuloa matkalle mukaan. Ei maksa mitään ja lippu käy kaikkiin osastoihin joita junassa kullakin hetkellä sattuu olemaan. Joskus on pelkkä säiliövaunu. Siellä saa tuskanhuutoihin tiukan metalliset bathroom-efektit kovalla kompressiolla.

Teidän,
Meissi