Elämäteollisuusmuotoilua

Kuka sinä olet? Kysymys, jonka voi suunnata lähimmäiselleen, tuntemattomalle, peilikuvalleen. Joka tilanteessa yhtä merkityksellinen. Ja kaikkein vaikein. Jos sillä ei tarkoiteta pelkkää nimen kertomista.

Helpompaa on kysyä, sekä myös vastata, kysymys "mitä sinä olet". Tässä kohtaa meillä on valmiit, kulttuurimme opettamat mallit kertoa koulutus, ammatti, siviilisääty, you name it - kunhan se vain lukee jossain paperissa, käyntikortissa tai facebook-tiedoissa. Niin sanottu virallinen profiili on se terä, jolla leikataan sisään tilanteeseen kuin tilanteeseen. Se on helppoa. Siksi sitä tarjotaan vastaukseksi myös tuohon ensimmäisenä mainittuun kysymykseen, ihan ymmärrettävin syin.

Kysypä nyt itseltäsi oikeasti, kuka sinä olet. Minä ainakin vedän automaatiolla tutun mantran vastaukseksi jo omissa ajatuksissani. Puhumattakaan siitä, kun kysymyksen esittää joku toinen. Mutta oleellisempaa onkin se, miten itse vastaa itselleen, kaikkien niiden perustietojen takaa. Tottakai myös silloin, kun puhutaan ystävyydestä ja sitä kautta minuuden syvemmästä jakamisesta toisen ihmisen kanssa, on tietysti ihmissuhteen täyttymyksellisyyden kannalta ihan jees jumalauta reflektoida itseään keskustelukumppanin kautta tällaisella syvemmällä tasolla. Todennäköisesti ystävät jo tietävät (jos sitä sanaa ihmisten keskinäistä suhdetta kuvaamaan oikein käytetään) kaiken sen perussetin. Kannattaako sitä enää kerrata.

Helvetti, että oman itsen löytäminen kaiken paskan alta voi olla vaikeaa. Me olemme merenpohjaa. Maailma on valtameren vesi ja se painaa meitä tuhannen ilmakehän paineella. Päällemme sedimentoituu kuonaa vuosi toisensa perään. Meistä nousee toisinaan kuplia sen pohjamudan lävitse. Parhaassa tapauksessa niin. Hyvin usein kasvatamme itse orgaanisen hajoamisemme seurauksena kerroksia kerrosten päälle. Niinhän ympäröivä maailmakin meille tekee ja lähdemme tähän kelkkaan.

Minä en väheksy tippakaan sitä, että ihminen keräilee itselleen omaa egoa ja mieltä miellyttäviä statuksia. Teen näin itsekin. Ei tässä maailmassa ole mahdollista elää toisella tapaa. Eikä siinä ole mitään väärääkään, kunhan se ei ole koko totuus eikä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.

Edelliset ajatukseni ovat heränneet siitä, että kun ns. statukseni (=se mitä olen, se mitä haluan minulla olevan) ei mennytkään suunnitelmani mukaan. Tuli kolhuja ulkokuoreen, virallinen minäni ei enää pitänyt. Siinä vaiheessa olin pulassa. En tiennytkään kuka olen. Ja vain siksi, että maailma heitti minulle tilanteita, joita en osannut odottaa saati heti käsitelläkään. Kuka v*ttu minä oikein olenkaan, jos en enää se, jota aiemmin olin? Pisti miettimään.

Tässä aukesi omakohtaisen kokemuksen kautta karun kauniilla tavalla se, että ihminen ajaa itseään haluamaansa ja/tai tällä hetkellä käsillä olevaan muottiin. Siinä unohtuu herkästi itse sisältö, eli minuus. Tekisi melkein mieli kääntää tämä ajatelma toisin päin. Mitäpä jos se muotti tehtäisiinkin sisällön mukaan?

(Tässä tekstissä on kokeiltu kirjoitustyyliä, jossa mitään ei deletoida tai editoida. Kirjoitusvirheitä on korjattu, muuten suorana ja raakana eetteriin.)

Hajota tai hallitse

Syksy on edennyt aina tähän pisteeseen saakka. Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut paljon hyvää. Voidaan puhua edistyksestä. Keskimääräinen olotila on kokonaisuutena arvioiden selkeästi korkeammalla kuin muutama viikko sitten. Liikunta- ja kuntourheilupuolella puolentoista kuukauden projekti toi ensin takaisin juoksukyvyn, sen jälkeen kyvyn juosta reippaasti ja lopulta olinkin tavoitteessani - syksyisen suurviestin puomilla. Tätä kutsutaan onnistumiseksi ja olen siihen todella tyytyväinen!

Hyvä on vastakohta pahalle ja siksi myös jonkinasteinen pahan mittari. Hyvien asioiden olemassaolo mahdollistaa sen, että pahan astetta voidaan arvioida. Erimerkkisten juttujen välillä on kontrastia ja kontrastin lisääntyessä kumpikin puoli nousee selkeämmin esiin taustastaan. Valon karttuessa törmäsinkin erittäin tummiin läikkiin, jonka vuoksi otin pienimuotoisen kriisin. Ollaan nyt rehellisiä: suorastaan ajoin seinään. Tajusin, millaista vahinkoa itselleni teen. Kaiken kehityksen keskellä, edellytysten ollessa entistä paremmin käsieni ulottuvissa, tuhosin itseäni ja elämääni tavalla, joka olisi voinut viedä kaiken.

Tämä on julkinen alusta. En siksi kerro tarkemmin mistä oli kyse, mutta tietäjät tietää ja jos joku tietäjistä tätä sattuu lukemaan niin ymmärtää pointin.

Elämänhallinta on ollut huonoa pitkään. Olen ollut hukassa. Välillä olen kuvitellut yksittäisten asioiden kautta, että komento on minulla. No onhan se ollut koko ajan, mutta en ole sitä käyttänyt. Tai totta kai olen käyttänyt, kukas muukaan, mutta varsin välinpitämättömällä tavalla. Osa-aluekohtaiset tsemppivaiheet tulee ja menee, niinhän se aina on. Kaikkeen ei voi panostaa kerralla. Mutta kokonaisuus, se pitää pystyä hallitsemaan riittävällä tasolla aina, jos haluaa tuntea elämän olevan hallinnassaan. Nyt kun viikko sitten tunnustin itselleni ongelman, tajusin, että kokonaishallintaa ei ole ollut. Olen ottanut kuluneen vuoden aikana ajoittain sellaisia riskejä, joita voi ottaa vain itsensä suhteen tuuliajolla oleva. Näinä hetkinä en ole arvostanut elämääni, en yhtään mitään enkä ketään. Helvetin rankka totuus.

Mutta yhden miehen armeijassa taistelu voitetaan, jos siitä kävellään elävänä ulos. Minä selvisin, olen siis voittaja. Ihminen valitsee suurimman osan taisteluistaan itse. Jo käydyt taistelut on syytä pitää mielessä. Ei ole syytä lähteä sotimaan niitä uudelleen. Tämän ymmärtäminen, suomeksi sanottuna virheistä oppiminen, on keskeinen osa elämänhallintaa. Nyt pidän opin mielessä ja sovellan sitä!