Kertomus II - osa I

Kertomus II on fiktiivinen nykyaikaan ja lähitulevaisuuteen sijoittuva jatkokertomus, joka jatkaa aiemmin tässä blogissa julkaistun Kertomuksen linjoilla. Kukaan Kertomus II:n henkilöhahmoista ei ole todellinen henkilö, mutta hahmojen esikuvat ja roolit ovat osittain peräisin reaalimaailmasta. Ilmestymisaikataulua ei ole, tekstiä syntyy satunnaiseen tahtiin. Mutta ensimmäinen osa on täällä tänään, olkaa hyvät!

Mara Järvi istuu toimistotuolissaan ja katselee ikkunasta vuoden pimeintä maisemaa. Ohuen puistikon takana, paikkakunnan pääkadulla, liikenne soljuu nykien. Valoristeys on juuri siinä kohdalla. Ne valot edustavat Maralle sekä pakkoa että vapautta. Punaisella ja vihreällä on molemmilla toistensa merkitykset. Auton keulan suunta ja kellonaika tekevät määrittelyn siitä, miten niitä merkityksiä tulkitaan.

Ajatus on hautunut vuosia. Viimeiset kuusi kuukautta sitä on punnittu tarkemmalla vaa'alla. Ratkaisu on tehtävä ja sen vaatimat toimenpiteet pantava käytäntöön. Ikuisesti ei voi jäädä asiaa mielessä pyörittelemään. Mara kuitenkin miettii vielä yhden kerran. Ajatuskulut ovat oikeastaan jo ulkoa opetellut, niiden kaava on vakiintunut, ratkaisun perustelut itselle ja lähipiirille myyty. Nyt viimeistään on aika tehdä niistä todellisuutta.

"Onko hetki aikaa, voidaanko jutella?"

Tapaaminen sujuu alkujäykkyyden jälkeen hyvissä merkeissä. HR-kuulemma hoitaa loput. Kokemuksesta viisastuneena Mara alkaa jo samana iltana selvitellä näitä "loppuja" myös itse. Päivällä sovittuna päivämääränä kaiken tulee olla valmista, salkun suljettuna, pöytä tyhjennettynä ja mies lähtöasennossa telineissä. Paikoillenne -käsky on jo kuulutettu.

Seuraavan täyden kuun viimeisenä arkipäivänä sää on pilvinen, mutta tyyni, ja kevyttä pakkaslunta leijalee verkkaiseen tahtiin kohti maanpintaa. Ovi takana naksahtaa lukkoon. Kaikesta käsillä olevan muutoksen tuomasta voimasta ja energiasta, sekä tehdyn päätöksen intoonnuttavasta vaikutuksesta huolimatta Mara tuntee olevansa nyt hyvin hauras. Kaikki se, mitä hän on tehnyt ja mitä tästä lähtien tulee tekemään, on läsnä siinä hetkessä. Fyysisen ympäristön täyttävät vain hiljaisuus ja takaoven päällä olevan lampun keltainen hajavalo. Mara ottaa muutaman askeleen, pysähtyy, kääntyy ja katsoo. Miettii ja kelailee. Lähtövalmistelut on hoidettu tyylikkäästi ja oppikirjan mukaan. Suunta on selvä. Takaportti jätetty raolleen, mikäli tilanteet yllättävästi muuttuvat ja suunnitelmat ovat estyneitä siirtymään käytäntöön.

Viimeinen ajatus: "Se oli siinä, kaikki on valmista."

Mara herää pohdinnoistaan tietämättä kuinka kauan siinä on seissyt. Sitten hän kääntää askeleensa parkkipaikkaa kohti ja lausuu muutaman hiljaisen sanan hymyn vallatessa äsken niin vakavailmeiset kasvot. Kotimatka on satoja kertoja kuljettu, mutta silti ensimmäinen lajissaan. Kuin myöskin viimeinen.

Katkeaa kuin kanan lento

Loma on ohi. Jäljellä on enää puolikas päivä viikonloppua. Sitten koittaa paluu töihin toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi ennen seuraavaa vapaata. Itsenäisyyspäivää mie oon katellu sillä silmällä. Josko siinä pitäis miniloman?

Onhan se toisaalta ihan mukavaa palata työn pariin pitkien kesäviikkojen jälkeen. Töissä tapaa paljon ihmisiä ja saa haastaa itseään mielenkiintoisten tehtävien parissa. Pääsee tsemppaamaan eteenpäin tavoitteena ammatillisen kehityksen mahdollistama äärimmäinen tehokkuus ja laatu.

Ironia on haastava laji sekin.Varsinkin sokraattinen ironia, mutta siitä tässä ei olekaan kyse. Minä muuten vihaan sanoja haasteellinen, mielenkiintoinen ja kehitys silloin kun niitä käytetään asiayhteyksissä, joissa näiden sanojen tarkoituksena on ilmaista paskaa hieman sivistyneemmässä paketissa.

Kesä antoi paljon. Katson menneitä viikkoja lämmöllä kuin mummon valokuva-albumin haalistuneita seepiasävyjä. Niihin kuviin sisältyy tunnelmia jotka haipuvat hiljalleen, viimein häviävät kun albumin pehmonahkaiset kannet lyödään kiinni ja avataan kannettavan kylmä luukku.

Rinnasta vihloo, mutta ei auta. Todellisuutta on katsottava suoraan silmiin, varsinkin kun sen suhteen tunnen olevani suuressa määrin itseni herra, onneni ruhtinas, draamani marsalkka. Näistä ylevistä sanoista huolimatta en koe minkäänlaista tyytyväisyyttä juuri nyt, kun olen palaamassa toistelemaan sanoja "minä hoidan" ja "huomenna valmis".

Elämä on nyt



Ollaan likasii

Missä kunnassa? Nopein oikein vastannut saa palkinnon, joka luovutetaan Jukossa. Vastaukset kommentteihin.

Legendaarinen kapteeniäänestely

ÄÄNESTYS ON PÄÄTTYNYT.

ÄÄNESTYS ON PÄÄTTYNYT.

Mestari kertaa kisapäivän tapahtumat

Herään aamulla, en erityisen virkeänä, mutta totean kuitenkin jonkinlaista palautumista tapahtuneen edellisen parin päivän reeneistä. Aamupalalle välittömästi turhia pyörimättä, sillä starttiin on aikaa vain reilut kaksi ja puoli tuntia. Aamupalaksi valitsen ruisleipää, riisimuroja ja maustamatonta jugurttia mansikkahillohelmellä, omenamehua, kinkkusiipaleita sekä kasviksia. En tällä kertaa ota puuroa ja se tuottaa pienen epävarmuuden tunteen - pitäisikö sittenkin?

Aamiaisen jälkeen ei ole liikaa aikaa tuhlattavaksi, koska pitovoitelu on vielä tekemättä. Käyn tarkastamassa ladun tilan. Ovat ajaneet ladun eilisen jälkeen, hyvä. Latua arvioidessamme totean eräälle kilpakumppanilleni: "Luminen on. Ei tarvii liisteriä." Kävelen majoitusputkaan ja kaivan vihreän, melko kovan ja sitkeän pitopurkin esille. Hankaan kerroksen ja tasoitan. Seuraavaksi otan esiin karkealle ja jäiselle lumelle tarkoitetun liisterin, jota levitän ohuen kerroksen. Päälle vielä kevyt kerros vihreää purkkia tasoittamaan liisterin aggressiivisuutta.

Suksien testaus on helppo homma hoidettavaksi, sillä testattavia pareja on vain yksi. Luisto on huippuluokkaa. Hiihtelen putkatoverini kanssa vartin verran verryttelyjä, tempaisen sukset jalasta ja astelen ripein askelin takaisin putkan hämyyn. Todettu hyvä luisto antaa pelivaraa pieneen kompromissiin lisäpidon hyväksi. Levitän pitoalueen etu- ja keskiosaan vielä vähän liisteriä ja tasoitan.

Lähtöhetken lähestyessä tulee pieni kiire, jonka aiheuttaa lämmittelyhousujen ahdas lahje. Housut eivät lähde pois jalasta ilman että monot otetaan ensin pois. Aikaa starttiin on vajaat neljä minuuttia. En hätäänny, vaan toimin harkitusti ja sähläämättä, olenhan kokenut kilpailija. Menen lähtöviivalle ja minulle jää vielä kymmenen sekuntia sauvojen asettelemiseksi optimaaliseen lähtöasentoon.

Ensimmäinen nousu on lyhyt ja melko jyrkkä, kuitenkin hiihdettävä. Suksi toimii mahtavasti. Nostan kierroksia koneeseen nopeasti, mutta en liian korkealle. Ensimmäiseen isoon laskuun tullessa tunne on rento, aivan kuten pitääkin, ja pystyn palautumaan laskussa lähes täysin. Ainut harmi on alaselän pieni vihlonta. Tiesin sellaista olevan tulossa, mutta ei kai näin varhain?

Ensimmäinen mies tulee kiinniajetuksi. Tässä vaiheessa käsillä on kaksi loivaa, pitkähköä nousua. Ne hiihdän tekniikkaa tarkkaillen ja alaselän tuntemuksia arvioiden. Huomaan, että vuorohiihto jumittaa selkää tasatyöntöpohjaisia tekniikoita ankarammin joten päätän puskea tasurilla kaikki vähänkin otolliset paikat niin pitkään kun potkua ojentajissa riittää.

Radan puolivälin molemmin puolin on pitkä laskuvoittoinen osuus. Arvelen olevani vahvoilla tällä sektorilla, koska sukseni luistaa erittäin hyvin ja vanhana hisu-miehenä tasatyöntö ei ole aivan vierasta. Pyrin hyödyntämään nämä mahdollisuudet täysimääräisinä. Oikeastaan työnnän alamäkiin turhankin paljon, mutta toisaalta selkä vaatii ojentamista aina silloin tällöin. Parempi se on samalla sitten työntääkin eikä vain tyhmänä seistä toljottaa pelkän painovoiman vietävänä.

Pian radan luonne muuttuu takaisin tuhmempaan suuntaan. Alkavat ne sähkölinjan loppunousua edeltävät nousut, joita tuntuu joka vuosi olevan aina yksi enemmän kuin odottaisi. Mistä se bonus-nousu sinne tulee? Luulisi, että radan muistaisi jo ulkoa. Mutta toisaalta, tässä vaiheessa ollaan jo pahasti punaisen puolella ja kaikki ei jää mieleen. Nytkin tämä sektori on osittain hämärän peitossa. Yksi heikko hetki osuu johonkin noin seitsemän kilometrin kohdalle, kun selkää viiltää ja hajoavan tekniikan seurauksena suksi lipsuu pahasti. Eteenpäin vievää tekniikkaa ei tunnu löytyvän ja luovutus käy mielessä. Mutta vain sekunnin verran!

Kaarran tulosuunnassa oikealle ja sähkölinjan tappavan pitkä nousu aukeaa eteeni. Ensimmäisen kumpareen päältä näen tavoitteeni. Tuonne kun jotenkin pääsen, on työ käytännöllisesti katsoen tehty, sillä loppu on alamäkeä ja tasaista. Tekniikka ei ole enää hallussa ja liisteri on kulunut pitoalueen etuosasta lähes kokonaan pois. Suksi lipsuu. Tyylinä on perinteiseksi hiihdoksi laskettavissa oleva sekatekniikka, jossa tasatyöntöpohjaiset tekniikat, juoksunomainen vuorohiihto ja haarahaakurointi vuorottelevat. Tyyliä ei vaihdeta pelkästään maastonmuotojen mukaan vaan myös siksi, että mikään ei oikein tunnu sopivalta. Yritän pitää tahtia yllä keinolla millä hyvänsä. Eräs hiihtäjä antaa latua, kannustaa ja kysyy pidosta. Vastaan jotain minkä tulkitsemiseen tarvittaisiin ugrilaisten kielten akatemiaprofessoria.

Viimeiseen haarakäyntinousuun paketti leviää täydellisesti. Joudun ohittamaan kuntohiihtäjän jyrkässä kohdassa liian kapealla v:llä ja kompuroin. Nousun päällä muutama paremmin suunnattu hiihtoliike saattelee läpihapotetun hiihtoniilon viimeiseen laskuun. Liuku vie pitkälle ja sinetiksi tarvitsee iskeä enää loppukiri tasurilla. Lyön kaiken peliin ja pysäytän kellon. Olen ensimmäinen maaliintulija joten piinaava odotus saa alkaa.

Kahden minuutin kuluttua totean kanttini kestäneen kaksi minuuttia perään lähtenyttä majoitustoveriani vastaan. Hän tekee kuitenkin sairastelun sävyttämään lähimenneisyyteensä nähden hienon hiihdon ja on silmin nähden tyytyväinen suoritukseensa. Neljä minuuttia perääni lähtenyttä ennakkosuosikkia ei vielä näy maalialueella, kun viimeinen ja ratkaiseva minuutti kääntyy kelloon. Jännitys kohoaa, voisiko hiihtoni riittää kisan voittoon asti? Aivan vielä en sitä uskalla uskoa. Kun armonaika vähenee nollaksi juuri ennen kuin luiseva hahmo pää vinossa karauttaa stadionille, voin tuulettaa mestaruuden kunniaksi! Olen mestari, kympin kuningas uudella LE-ajalla 33:14.9 (Likaisten ennätys).

Kisan jälkeen teki mieli loppuverrytellä.

Matkasaarnaaja

Pitkään mustaan takkiin pukeutunut, vakavailmeinen mies ajaa pitkin keskipohjalaista kylänraittia. Sataa lunta. Lumi – se on taivaan lahja, miettii mies ja katsoo kelloa, joka näyttää puoli yhdeksän illalla. Matka vei pyryn vuoksi lähes tunnin ennakoitua kauemmin. Suorin reitti ei tällä kelillä ollut nopein. Tilannearvio oli väärä ja sen seurauksena tuli otettua huono reitinvalinta.

”Toisaalta, nyt tiedän missä Teerijärvi on. Sieltä ovat lähtöisin elämäni ensimmäiset ja toiset, Terinit-merkkiset, mieskale-malliset tuulisuojatut urheilualushousut. Nyt käytössä ovat kolmannet, ne ovat jostain muualta.”

Saarnaaja kirjautuu Kansanlääkintäkeskuksen hotelliin. Jäsenkorjausta ei enää tähän aikaan ole tarjolla joten askeleet vievät suoraan hotellihuoneeseen. Huone on tyypillinen. Siinä on kaksi sänkyä kuten yleensä. Niistä toinen menee taas ensi yönäkin hukkaan. Kassiin viikattu, valmiiksi silitetty paita nostetaan vaateripustimelle ryppyjen välttämiseksi. Muut tavarat asetellaan totutun rutiinin mukaisesti hotellin pienelle kirjoituspöydälle ja tuolin päälle. Järjestelmällisyys illalla on suuri hyve aamulla. Se mahdollistaa nopean aamutoiminnan ja sitä kautta yöllisen latautumisajan maksimoinnin.

Hän on saarnaaja esimiehesän armosta. Hänet on taas lähetetty matkaan jakamaan sanaa. Saarnaaja tietää, että häntä tullaan paitsi kuuntelemaan herkällä korvalla, myös kyseenalaistamaan. Siihen hän on jo tottunut, joukkoon mahtuu aina muutama epäilevä Tuomas. Alkuaikoina epäilijöiden pilkan kohteena oleminen ehkä hieman pelotti, mutta kokemus on tuonut varmuutta kohdata myös tämä pieni mutta äänekäs, kirosanojen käyttöön viehtynyt vähemmistö. Luottamus omaan sanomaan on sitä paitsi vahvistunut ja hän on saanut jo jonkin verran nimeä saarnasmiehenä.

”Tiedän, että se mitä puhun, on oikein. Olen siinä mielessä yhtä sanomani kanssa. Mutta onko tämä kutsumukseni, kumpuaako sana aidosti minusta? Vai teenkö kenties leipäpapin hommia?”

Reissuilla on paljon houkutuksia. Lihasten ilot vievät iltaisin usein voiton pyhien kirjoitusten tutkiskelusta. Saarnamies tietää kollegoidensa käyttävän usein saman ajan julistuksiensa valmisteluun. Lihasten ilot houkuttelevat jopa siinä määrin, että joskus niiden harrastaminen tuntuu jopa sanan julistamista mielekkäämmältä. Ristipaineet jylläävät ajankäytössä. Tällä kertää saarnaaja on kuitenkin liian väsynyt tottelemaan kumpaakaan sisäisistä äänistään. Sen sijaan hän alkaa katsoa teeveestä Järvenpääläisten lukiolaisten järjestämää vaalitenttiä. Ei ole yllätys, että Arhinmäki on jäggeläisen nuorison mieleen. Hän on iältään ehdokkaista nuorin, ajatuksiltaan valtarakenteita kohtaan kapinallisin ja ajaa ideologiaa, joka tyypillisesti miellyttää etenkin sellaista kansanosaa joka ei ole vielä suuremmin veroja maksanut.

Aamusta se päivä alkaa tänäänkin. Matkasaarnaaja herää ripeästi, sillä herätys on ajastettu maksimaalisen levon mahdollistavaksi. Nopeat aamutoimet, hätäinen aamupala (siitä ei taaskaan ehdi nauttia tarpeeksi) maksukortti lukijaan ja uloskuittaus. Kuitti hyvään talteen. Ei hän näitä hommia pelkästä hyvästä sydämestä tee, tai silkasta rakkaudesta korporaatioon, vaikka aatteen miehiä onkin.

Sali on puolillaan kansaa. Vanhurskaimmat istuvat takapenkkiin. Sali on suuri eikä äänentoistoa ole, joten heidät komennetaan vaihtamaan istumapaikkaa edemmäksi.

"Kummallisia tapoja ihmisillä. Eiväthän he minua pelkää, tai muita sanan miehiä, mutta tahtovat silti jäädä kauas. Miksi? Onko se nöyryyttä vai onko se välinpitämättömyyden osoitus? Oli miten oli, on tehtäväni saada kaikki heräämään, myös nämä takapenkistä vastahakoisesti persettään edemmäksi siirtävät. Ehkä he kavahtavat pääkonttorin lähettilästä. Joskus maakunnissa kuulee sanottavan, että mitä suurempi herra, sitä huonommat uutiset. Mutta itsehän tuon siinä tapauksessa pelkästään hyviä tai vähintäänkin neutraaleja uutisia."

Paluumatkallakin on huono ajokeli. Saarnaaja ei aja edes täyttä sallittua nopeutta. Se johtuu kahdesta syystä. Ensiksikin, yhtiössä panostetaan tätä nykyä lujasti työturvallisuuteen ja onnettomuus näyttäisi perin ikävältä tilastoissa. Asetetut tavoitteet eivät täyttyisi jos tässä nyt toheloitaisiin kolari, eikä saarnaaja halua olla estämässä myönteistä kehitystä tässä asiassa. Toiseksi, onhan se omistakin lähtökohdista parempi, ettei mitään satu. Anopillekin hän lupasi ajaa varovaisesti.

Kun ajovalot valaisevat taas tutun kotipihan, tuntee mies suurta tyytyväisyyttä. Tehtävä on täytetty ja piikkihihna voidaan ottaa pois reiden ympäriltä pariksi päiväksi. Se asetetaan kirjoituspöydän päälle odottamaan maanantaita. Ehkä se päivä sieltä vielä tulee, vaikka tuskastuttavan kaukaiselta se tässä hetkessä tuntuukin.