Mestari kertaa kisapäivän tapahtumat

Herään aamulla, en erityisen virkeänä, mutta totean kuitenkin jonkinlaista palautumista tapahtuneen edellisen parin päivän reeneistä. Aamupalalle välittömästi turhia pyörimättä, sillä starttiin on aikaa vain reilut kaksi ja puoli tuntia. Aamupalaksi valitsen ruisleipää, riisimuroja ja maustamatonta jugurttia mansikkahillohelmellä, omenamehua, kinkkusiipaleita sekä kasviksia. En tällä kertaa ota puuroa ja se tuottaa pienen epävarmuuden tunteen - pitäisikö sittenkin?

Aamiaisen jälkeen ei ole liikaa aikaa tuhlattavaksi, koska pitovoitelu on vielä tekemättä. Käyn tarkastamassa ladun tilan. Ovat ajaneet ladun eilisen jälkeen, hyvä. Latua arvioidessamme totean eräälle kilpakumppanilleni: "Luminen on. Ei tarvii liisteriä." Kävelen majoitusputkaan ja kaivan vihreän, melko kovan ja sitkeän pitopurkin esille. Hankaan kerroksen ja tasoitan. Seuraavaksi otan esiin karkealle ja jäiselle lumelle tarkoitetun liisterin, jota levitän ohuen kerroksen. Päälle vielä kevyt kerros vihreää purkkia tasoittamaan liisterin aggressiivisuutta.

Suksien testaus on helppo homma hoidettavaksi, sillä testattavia pareja on vain yksi. Luisto on huippuluokkaa. Hiihtelen putkatoverini kanssa vartin verran verryttelyjä, tempaisen sukset jalasta ja astelen ripein askelin takaisin putkan hämyyn. Todettu hyvä luisto antaa pelivaraa pieneen kompromissiin lisäpidon hyväksi. Levitän pitoalueen etu- ja keskiosaan vielä vähän liisteriä ja tasoitan.

Lähtöhetken lähestyessä tulee pieni kiire, jonka aiheuttaa lämmittelyhousujen ahdas lahje. Housut eivät lähde pois jalasta ilman että monot otetaan ensin pois. Aikaa starttiin on vajaat neljä minuuttia. En hätäänny, vaan toimin harkitusti ja sähläämättä, olenhan kokenut kilpailija. Menen lähtöviivalle ja minulle jää vielä kymmenen sekuntia sauvojen asettelemiseksi optimaaliseen lähtöasentoon.

Ensimmäinen nousu on lyhyt ja melko jyrkkä, kuitenkin hiihdettävä. Suksi toimii mahtavasti. Nostan kierroksia koneeseen nopeasti, mutta en liian korkealle. Ensimmäiseen isoon laskuun tullessa tunne on rento, aivan kuten pitääkin, ja pystyn palautumaan laskussa lähes täysin. Ainut harmi on alaselän pieni vihlonta. Tiesin sellaista olevan tulossa, mutta ei kai näin varhain?

Ensimmäinen mies tulee kiinniajetuksi. Tässä vaiheessa käsillä on kaksi loivaa, pitkähköä nousua. Ne hiihdän tekniikkaa tarkkaillen ja alaselän tuntemuksia arvioiden. Huomaan, että vuorohiihto jumittaa selkää tasatyöntöpohjaisia tekniikoita ankarammin joten päätän puskea tasurilla kaikki vähänkin otolliset paikat niin pitkään kun potkua ojentajissa riittää.

Radan puolivälin molemmin puolin on pitkä laskuvoittoinen osuus. Arvelen olevani vahvoilla tällä sektorilla, koska sukseni luistaa erittäin hyvin ja vanhana hisu-miehenä tasatyöntö ei ole aivan vierasta. Pyrin hyödyntämään nämä mahdollisuudet täysimääräisinä. Oikeastaan työnnän alamäkiin turhankin paljon, mutta toisaalta selkä vaatii ojentamista aina silloin tällöin. Parempi se on samalla sitten työntääkin eikä vain tyhmänä seistä toljottaa pelkän painovoiman vietävänä.

Pian radan luonne muuttuu takaisin tuhmempaan suuntaan. Alkavat ne sähkölinjan loppunousua edeltävät nousut, joita tuntuu joka vuosi olevan aina yksi enemmän kuin odottaisi. Mistä se bonus-nousu sinne tulee? Luulisi, että radan muistaisi jo ulkoa. Mutta toisaalta, tässä vaiheessa ollaan jo pahasti punaisen puolella ja kaikki ei jää mieleen. Nytkin tämä sektori on osittain hämärän peitossa. Yksi heikko hetki osuu johonkin noin seitsemän kilometrin kohdalle, kun selkää viiltää ja hajoavan tekniikan seurauksena suksi lipsuu pahasti. Eteenpäin vievää tekniikkaa ei tunnu löytyvän ja luovutus käy mielessä. Mutta vain sekunnin verran!

Kaarran tulosuunnassa oikealle ja sähkölinjan tappavan pitkä nousu aukeaa eteeni. Ensimmäisen kumpareen päältä näen tavoitteeni. Tuonne kun jotenkin pääsen, on työ käytännöllisesti katsoen tehty, sillä loppu on alamäkeä ja tasaista. Tekniikka ei ole enää hallussa ja liisteri on kulunut pitoalueen etuosasta lähes kokonaan pois. Suksi lipsuu. Tyylinä on perinteiseksi hiihdoksi laskettavissa oleva sekatekniikka, jossa tasatyöntöpohjaiset tekniikat, juoksunomainen vuorohiihto ja haarahaakurointi vuorottelevat. Tyyliä ei vaihdeta pelkästään maastonmuotojen mukaan vaan myös siksi, että mikään ei oikein tunnu sopivalta. Yritän pitää tahtia yllä keinolla millä hyvänsä. Eräs hiihtäjä antaa latua, kannustaa ja kysyy pidosta. Vastaan jotain minkä tulkitsemiseen tarvittaisiin ugrilaisten kielten akatemiaprofessoria.

Viimeiseen haarakäyntinousuun paketti leviää täydellisesti. Joudun ohittamaan kuntohiihtäjän jyrkässä kohdassa liian kapealla v:llä ja kompuroin. Nousun päällä muutama paremmin suunnattu hiihtoliike saattelee läpihapotetun hiihtoniilon viimeiseen laskuun. Liuku vie pitkälle ja sinetiksi tarvitsee iskeä enää loppukiri tasurilla. Lyön kaiken peliin ja pysäytän kellon. Olen ensimmäinen maaliintulija joten piinaava odotus saa alkaa.

Kahden minuutin kuluttua totean kanttini kestäneen kaksi minuuttia perään lähtenyttä majoitustoveriani vastaan. Hän tekee kuitenkin sairastelun sävyttämään lähimenneisyyteensä nähden hienon hiihdon ja on silmin nähden tyytyväinen suoritukseensa. Neljä minuuttia perääni lähtenyttä ennakkosuosikkia ei vielä näy maalialueella, kun viimeinen ja ratkaiseva minuutti kääntyy kelloon. Jännitys kohoaa, voisiko hiihtoni riittää kisan voittoon asti? Aivan vielä en sitä uskalla uskoa. Kun armonaika vähenee nollaksi juuri ennen kuin luiseva hahmo pää vinossa karauttaa stadionille, voin tuulettaa mestaruuden kunniaksi! Olen mestari, kympin kuningas uudella LE-ajalla 33:14.9 (Likaisten ennätys).

Kisan jälkeen teki mieli loppuverrytellä.