Nythän on niinkin onnellinen tilanne, että aloitan työt ensi viikon maanantaina. Liitännäisseurauksia on monia, mutta ehkä mieluisimpana niistä tulee normaalin ihmisen toimeentulo. Tässä on nyt ollu raskauden verran (9kk) sellasta pihistelyy että suon kyllä, ystäväni Visan suosiollisella myötävaikutuksella, itselleni seuraavat tuotteet lähitulevaisuuden aikana:
-Uudet lenkkarit (vanhat puhki sekä pohjista että päällyksestä).
-Glenfiddich 12 years old, special reserve (just 30min sitten sitten loppu edellinen pottu, se minkä sain teiltä ystävät hyvät, valmistujaislahjaks Ahvenanmaan leiriltä palattaessa).
-Kompassi (nykyinen mallia 2004).
-Hennessy V.S.O.P. (parasta konjamiinii, ollut finito jo puol vuotta).
-Uudet sukset (edellisen kerran ostin suksikalustoo vuonna 1999).
-Ehkä jopa uusia vaatteita, ehkä!
-Suunnistuskengät myöhäissyksyn alesta.
Jotta silleen. Joku saattaa nyt miettiä, että kylläpäs se heti rehvastelee kun pääsee hankkeeseen käsiks, mut tiedäks mitä. Kyllä lähes 28-vuotiaalla, akateemisesti koulutetulla äijällä on oikeus iloita siitä, että viimeinkin saa perustason toimeentulosta kiinni.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
maanantai 21. syyskuuta 2009
Perusjampan perusvääntö...
...ei riitä SM-kilpailussa mihinkään. Keskarilla tein kaks tasapaksuu, neutraalia juoksua. Molemmissa meno oli väkisin otatettua pakkopuristusta josta lennokkuus puuttui. Karssuurissa tein pieniä 10-20sek virheitä yhteensä puoltoista minaa. Betonissa pummikertymä oli melko lailla samaa luokkaa. Virheet jäivät siis siedettävälle tasolle, sillä tuskin noissa maastoissa kukaan teki suunnistusta johon ei sekundaattoriakaan koukkua mahdu.
Oikeastaan voin todeta, että suunnistin omalle tasolleni. Mut juoksupuoli oli heikkoo, siitä ei päästä mihinkää. Myllyn kans tuumailtiin, että paska vire oli seurausta viikon takaisesta rynsesteri selässä juoksusta ja sitä seuranneesta kolmen päivän taudista. Niin varmaan paljolti olikin, mutta olisko sitten hyvä vire, nykykuntoni sallimissa rajoissa, tuonut paikkaa atomiin? Mahdollista, mutta ei välttämättä todennäköistä. Liikahtamisen perustason pitäs olla kovempi, jotta karsinnoissa ei tarvitsis lähtee tavoittelemaan niitä kahta viimeistä piljettiä loppukilpailuun sillä olettamuksella, että virheet jäävät alle minuuttiin.
Se vaan perkele on niin, että monon pitää ahmii sammalta sen verran sutjakkaan jotta on varaa heittää minuutin-puolentoista kaarrokset kehiin! Sellaisessa kondiksessa oleva sporttiveikko voi lähtee karsintaan tekemään tulosta realistisin odotuksin. Sillon ei tarvii tyytyä pelkästään siihen, että sulla on mahdollisuus yrittää vaik lopun monta kertaa. Ja nyt huomio, hyvä nuori urheilija! Virhetulkintojen välttämiseksi lisään, etten missään nimessä kannusta pummien tekemiseen enkä väheksy taidon merkitystä. On vain hankalampaa osua piekkarilla kymppiin kuin jyräyttää tykillä koko paska säpäleiks.
Viestistä muutama sana. Mahtava maasto ja kartta, hienot radat joissa oli reitinvalintaa ja hyvä sää.
Tätä kirjoittaessani silmissä vilkkuu neonvalot ja korvissa humisee downtempoinen porilaisten marssi. Viikonloput, joissa ajellaan tuhat kilsaa ympäri valtakuntaa, juostaan kolme kisaa ja nukutaan 6-7h katkonaista unta per yö, ovat aika ekstremististä meininkii.
Oikeastaan voin todeta, että suunnistin omalle tasolleni. Mut juoksupuoli oli heikkoo, siitä ei päästä mihinkää. Myllyn kans tuumailtiin, että paska vire oli seurausta viikon takaisesta rynsesteri selässä juoksusta ja sitä seuranneesta kolmen päivän taudista. Niin varmaan paljolti olikin, mutta olisko sitten hyvä vire, nykykuntoni sallimissa rajoissa, tuonut paikkaa atomiin? Mahdollista, mutta ei välttämättä todennäköistä. Liikahtamisen perustason pitäs olla kovempi, jotta karsinnoissa ei tarvitsis lähtee tavoittelemaan niitä kahta viimeistä piljettiä loppukilpailuun sillä olettamuksella, että virheet jäävät alle minuuttiin.
Se vaan perkele on niin, että monon pitää ahmii sammalta sen verran sutjakkaan jotta on varaa heittää minuutin-puolentoista kaarrokset kehiin! Sellaisessa kondiksessa oleva sporttiveikko voi lähtee karsintaan tekemään tulosta realistisin odotuksin. Sillon ei tarvii tyytyä pelkästään siihen, että sulla on mahdollisuus yrittää vaik lopun monta kertaa. Ja nyt huomio, hyvä nuori urheilija! Virhetulkintojen välttämiseksi lisään, etten missään nimessä kannusta pummien tekemiseen enkä väheksy taidon merkitystä. On vain hankalampaa osua piekkarilla kymppiin kuin jyräyttää tykillä koko paska säpäleiks.
Viestistä muutama sana. Mahtava maasto ja kartta, hienot radat joissa oli reitinvalintaa ja hyvä sää.
Tätä kirjoittaessani silmissä vilkkuu neonvalot ja korvissa humisee downtempoinen porilaisten marssi. Viikonloput, joissa ajellaan tuhat kilsaa ympäri valtakuntaa, juostaan kolme kisaa ja nukutaan 6-7h katkonaista unta per yö, ovat aika ekstremististä meininkii.
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Könyämistä
Laitan vatussiraportin reenistä. Olen siis vatussi. Mistäköhän tuo sana muuten on peräisin ja mitä se oikeasti tarkottaa? Onko vatussin käsitettä olemassa muualla kuin vatussien itsensä keskuudessa? Pikaisen selvityksen perusteella vatussi voi olla melkein mitä vaan, mutta Google esittää ensisijaiseksi vastaukseksi seuraavaa:
Vatussi-härkä, afrikkailaisperäinen nautalaji. Kuva travelblog.org
Komeet on sarvet kavereilla! Suht saman kokoiset kuin varusmiehillä otsassa ja Holmesilla housussa. No mut nyt siihen raporttiin. Kuvat on paskoja mutta niin on allekirjoittanutkin niitä ottamaan.
L-K Huomaan, että lähtöajalla klo 09:10 ei kymppiminsan verssuurit riitä. Kiristelen tiellä alle neljää ja lihasten liikeradat tuntuvat maksimaalisilta.
K-1 Perustason epävarmuudella ykköselle. Meinaan kaartaa liikaa vasemmistoliiton puolelle mut huomaan ja minimoin ajanhukan juoksemalla heti rastille.
1-2 Puolilämpöselle jäbälle tarjotaan heti alkuun pitkää väliä, johon pitäs joku ratkasukin löytää. Uskoisin löytäneeni sen ainoan oikean. Rinteeseen könytessä poikittaiset kaatuneet puut tekee hallaa nautinnolle, mutta syntynyt nautintovaje paikataan sujuvassa rastinotossa.
2-3 Suoran vedon ehkäisi kakkosen rinteestä tehty havainto, että notkelma ennen rastimäkeä on paskaa. Ajouran kautta ja sitten siististi korkeimman kumpareen vierestä alas imaginääriselle lipulle.
3-4 Ahh jaa, mikä väli! Suoraviivanen valinta, ajatuksena on että pitkään ei sais juosta jyrkkää rinnettä pitkin. Se kun on hidasta se sellanen. Siispä fortunan tarjoilemaa eläinpolkua pitkin mäenharjanteen päälle ja siellä katkopolku hallintaan. Ajoittaisia kallioita pitkin lasketellen tielle ja melkein onnistuen risteyksen kohdalle. Loppuväli oli nastaa kalliokarheikkoa.
4-5 Rinne tarjos osuvan lähtösuunnan. Rastimäessä tuli jykä eteen poikittain. Yritin yli mut jouduin sit kuitenkin pyytämään anteeksi häiriötä ja kiertämään.
5-6 80% suoritettu väli. Lopussa roiskasin vain suunnalla rinteeseen ja kallistuin liikaa oikeistoon. Nopee stop-and-go ja rastille.
6-7 Takareimarit alko kiristellä tässä kohtaa ihan tosimielellä. Pakotin itteni juoksemaan tiukassa nousussa. Rastin alue oli todella peitteistä ja muutenki vaikeeta edetä ja ehkäpä näistä syistä otin varmistuskaarroksen jolla nyt ei oikeestaan mitään voittanu.
7-8 Tää mäki oli yhtä hidas alaspäin kuin ylöskin. Kelekseille asti heinää plus jotai muhkuraa jaloissa. Tulin suolle niinku pitikin ja siitä oli pelkkä muodollisuus tempasta lammen rantaan. Hullu penkka ylös ja ajoura alle. Mäen päällä ei kulje mihinkään. Suon kyljestä oikea välikkö esiin, jykien välistä ylös ja pikkusuon reunasta kohti takarinnelippua.
8-9 Olis pitäny vetää reilusti vaan suon laitaan ja ajoura sieltä kiinni. Nyt menin rinteessä jossa vauhti hieman hidastui.
9-10 No tässä ei onnistunu muu kuin lähtösuunta ja sekin vain pettääkseen heti 20 metrin jälkeen. Tulin vasuriin sivuun ja sieltä oikeastaan jo näin rastijyrkänteen, mutta en uskonu moisen vaatimattoman kiviluiskan olevan oikee piste. Olihan se sitte sieltä yläpuolelta katsoen uskottava.
10-11-12-M Välit naustissimoon ja tiellä separikiri junior.
Vatussi-härkä, afrikkailaisperäinen nautalaji. Kuva travelblog.org
Komeet on sarvet kavereilla! Suht saman kokoiset kuin varusmiehillä otsassa ja Holmesilla housussa. No mut nyt siihen raporttiin. Kuvat on paskoja mutta niin on allekirjoittanutkin niitä ottamaan.
L-K Huomaan, että lähtöajalla klo 09:10 ei kymppiminsan verssuurit riitä. Kiristelen tiellä alle neljää ja lihasten liikeradat tuntuvat maksimaalisilta.K-1 Perustason epävarmuudella ykköselle. Meinaan kaartaa liikaa vasemmistoliiton puolelle mut huomaan ja minimoin ajanhukan juoksemalla heti rastille.
1-2 Puolilämpöselle jäbälle tarjotaan heti alkuun pitkää väliä, johon pitäs joku ratkasukin löytää. Uskoisin löytäneeni sen ainoan oikean. Rinteeseen könytessä poikittaiset kaatuneet puut tekee hallaa nautinnolle, mutta syntynyt nautintovaje paikataan sujuvassa rastinotossa.
2-3 Suoran vedon ehkäisi kakkosen rinteestä tehty havainto, että notkelma ennen rastimäkeä on paskaa. Ajouran kautta ja sitten siististi korkeimman kumpareen vierestä alas imaginääriselle lipulle.3-4 Ahh jaa, mikä väli! Suoraviivanen valinta, ajatuksena on että pitkään ei sais juosta jyrkkää rinnettä pitkin. Se kun on hidasta se sellanen. Siispä fortunan tarjoilemaa eläinpolkua pitkin mäenharjanteen päälle ja siellä katkopolku hallintaan. Ajoittaisia kallioita pitkin lasketellen tielle ja melkein onnistuen risteyksen kohdalle. Loppuväli oli nastaa kalliokarheikkoa.
4-5 Rinne tarjos osuvan lähtösuunnan. Rastimäessä tuli jykä eteen poikittain. Yritin yli mut jouduin sit kuitenkin pyytämään anteeksi häiriötä ja kiertämään.
5-6 80% suoritettu väli. Lopussa roiskasin vain suunnalla rinteeseen ja kallistuin liikaa oikeistoon. Nopee stop-and-go ja rastille.
6-7 Takareimarit alko kiristellä tässä kohtaa ihan tosimielellä. Pakotin itteni juoksemaan tiukassa nousussa. Rastin alue oli todella peitteistä ja muutenki vaikeeta edetä ja ehkäpä näistä syistä otin varmistuskaarroksen jolla nyt ei oikeestaan mitään voittanu.
7-8 Tää mäki oli yhtä hidas alaspäin kuin ylöskin. Kelekseille asti heinää plus jotai muhkuraa jaloissa. Tulin suolle niinku pitikin ja siitä oli pelkkä muodollisuus tempasta lammen rantaan. Hullu penkka ylös ja ajoura alle. Mäen päällä ei kulje mihinkään. Suon kyljestä oikea välikkö esiin, jykien välistä ylös ja pikkusuon reunasta kohti takarinnelippua.
8-9 Olis pitäny vetää reilusti vaan suon laitaan ja ajoura sieltä kiinni. Nyt menin rinteessä jossa vauhti hieman hidastui.
9-10 No tässä ei onnistunu muu kuin lähtösuunta ja sekin vain pettääkseen heti 20 metrin jälkeen. Tulin vasuriin sivuun ja sieltä oikeastaan jo näin rastijyrkänteen, mutta en uskonu moisen vaatimattoman kiviluiskan olevan oikee piste. Olihan se sitte sieltä yläpuolelta katsoen uskottava.
10-11-12-M Välit naustissimoon ja tiellä separikiri junior.
sunnuntai 13. syyskuuta 2009
Kertomus, toinen osa
(jatkoa edellisestä numerosta)
Hiililapion nokinen varsi jätti Matiaksen jo ennestään rujoihin kouriin jälkensä. Lähinnä silakoista ja ylivuotisista potaateista koostuneen ruokavalion aiheuttama keripukki vei kaksi hammasta ylhäältä ja neljä alhaalta. Saattoipa olla satiaisiakin satamien sumuisista illoista muistoina, kun raskaassa puutavaralastissa seilannut höyrylaiva Neptanus kiinnitti köytensä New Yorkin sataman betonitouveihin. Laskusiltaa pitkin valuivat ensin monokkelipäiset aatelisherrat hienoine rouvineen, sitten tavallinen rahvas. Viimeisenä, ehkä vähäisimpänäkin, uuden mantereen kamaralle jalkansa asettelivat paremman elämän toivossa pestin ottaneet keikkamatruusit. Monilla heistä tilipussi poltti taskuissa kuin kuuma rauta. Sataman juottoloissa jo kassakoneet iloisesti kilisivät, kun Matias verkkaan tallasi pitkin rantabulevardia. Mietiskeli siinä, että mitäs helvettiä sitä nyt tekisi.
Kahden kuukauden merimieselämä opetti syrjäkylän poikaa. Oppi oli jotain toista kuin kiertokoulun kansankynttilöiden jakama sivistyksen valo. Se oli oppia elämän laitapenkoilta. Kuten yleisesti tiedetään, ei naisen ja viinan makuun päässeen nuorukaisen pää hetkessä muihin suuntiin käänny. Niinpä ajatteli Matiaskin ensin hieman iloja kokea ennenkuin hankkisi työpaikan ja lähtisi uraa rakentamaan. Kotimaasta lähtiessään oli suuria ajatellut, yrityksensä nimi komeilisi vielä jonain päivänä Viiskulman katoilla...
Meni viikko ja taisi mennä toinenkin. Vuorokausien kulku toisti itseään: illalla kapakassa, yöllä merimieskirkon ylläpitämässä juoppotuvassa ja aamulla yrittämässä raittiusseuran jäseneksi. Kapakkaan suomipoika kelpasi niin pitkään kuin rahaa taskussa riitti, juoppotupaan pääsi ilmankin, mutta raittiusliikkeen edustajat eivät kankkusen kourissa kouristelevaa ulkolaista hampuusia riveihinsä hyväksyneet. Sanoivat vain kerta toisensa jälkeen: "Gaad pless juu mai san, juu vill böön in hell."
Kipakan gonorrean hoitoon tarvittavat lääkkeet veivät viimeiset rahat. Matias sai, suurelta osin varattomuutensa ansiosta, itsensä irti satama-alueen huorabaarikortteleista ja hän päätti etsiä töitä. Onnekkaalta tuntunut sattuma antoi pontta nuoren miehen vakaille aikeille kunniallisesta elämästä, kun Matias törmäsi katuja mittaillessaan erääseen kohtalaisen menestyneeseen suomalaisliikemieheen, joka omisti joitakin kauppaliikkeitä New Yorkin kantakaupungin laitamilla. Liikemiehellä, nimeltään Bengt Tolonder, oli ihmistrukin paikka vapaana eräässä varastossaan.
Niin kului ensimmäinen vuosi Ameriikassa. Työ oli raskasta ja päivät pitkiä. Ansiotaso riitti juuri ja juuri ruokaan ja vetoisaan vuokrahuoneeseen joka sijaitsi italialaisgangsteri Fabio Napolitanan hallitsemalla alueella. Matias välillä suureen ääneen kirosi kurjuuttaan ja palkankorotuksesta pomolleen vihjaili, johon herra Tolonder suomenruotsalaisella tyylillään aina vastasi: "Nej, en sitä minekään äyrejäni ilmaiseksi ole saanut ja pitää sinungin tietä att dollar ei dollarin päälle hoppa för sig själv..."
Ainoana huvina Matiaksella oli vanha rakas juoksuharrastuksensa. Joskus hän jopa kilpaili vapautettuja neekeriorjia vastaan juoksemisessa, mutta takkiin tuli niin että turpa tutisi. Ei hän ideaansa suunnistamisestakaan ollut unohtanut, New Yorkissa vain oli hankala tuota lajia harjoittaa. Yritti kyllä välillä omatekoisilla kartoilla pitkin katuja ja pienialaisia puistoja pitkin juosta. Ihmiset sille nauroivat, aivan kuin kotikylässäkin aikoinaan. "This is sprint, you know?!" Mutta ei, eivät ne pirut tienneet.
Lopulta Matias kyllästyi yksinäiseen elämäänsä ja herra Tolonderin suoranaiselta riistolta tuntuviin työehtoihin ja pakkasi taas omaisuutensa lähteäkseen etsimään rikkaampaa elämää jostain muualta. Sattui sopivasti niin, että eräs suomalaissiirtokunta rantautui juuri Matiaksen lähtöpäätöksen syntymisen jälkeen New Yorkiin, josta heidän karavaaninsa oli määrä siirtyä tuohon aikaan nopeasti kasvavaan Chicagon teollisuuskaupunkiin Michigan-järven rannoille. Suomalaiset toivottivat Matiaksen tervetulleiksi matkaan mukaan, lähinnä tosin siitä syystä, että tämä oli oppinut kohtuullisen englannin kielen taidon ja voisi näin ollen toimia tulkkina.
---- ---- ----
Vuosi on 1864 ja Matias kirjoittaa vasta nyt ensimmäisen kirjeen Suomeen ja kotiin, Multalammen kylään. Osoittaa ensin kirjeen äidilleen, mutta lisää sitten Esaiaksenkin nimen kuoren laitaan. Kertoo elämästään näillä sanoilla:
"Hyvä äiti ja isä. Mie oon hengissä ja hyvinpä oonkin. Painan duunii terästehtaan johtajan apumiehenä Sikakon kaupungissa täällä pohjosessa suurten järvien rannalla. Palkkaa saan niin hyvin että laitan tähän teilleki yhen setelin, käyttä sitte kirkonkyläl viemässä sen pankkii nii antavat teille ruplia takasii. Mie oon muuten löytäny täält itelleni naisenki, pomon tyttären vokottelin. Sen nimi on Joanna Bush ja myö muutetaa vielä joskus Suomeen jos mie saan pisnekset luistamaa. Miul on työn lisäks vähä omaa hanketta kehitteillä..."
"Mitkä helvetin pisnekset?" miettii Esaias kirjettä lukiessaan. "No samapa tuo, mukava kuulla että pojalla menee hyvin. Onhan se aiemminkin ihme sanoja käyttänyt, mitähän lie se reenaaminenkin tarkottanut" hän miettii. "Vai on nainen löytyny, toivottavasti on perkeleen ärhäkkä akka jotta pysyy turhat juoksut poissa mielestä!"
(jatkuu seuraavassa numerossa)
Hiililapion nokinen varsi jätti Matiaksen jo ennestään rujoihin kouriin jälkensä. Lähinnä silakoista ja ylivuotisista potaateista koostuneen ruokavalion aiheuttama keripukki vei kaksi hammasta ylhäältä ja neljä alhaalta. Saattoipa olla satiaisiakin satamien sumuisista illoista muistoina, kun raskaassa puutavaralastissa seilannut höyrylaiva Neptanus kiinnitti köytensä New Yorkin sataman betonitouveihin. Laskusiltaa pitkin valuivat ensin monokkelipäiset aatelisherrat hienoine rouvineen, sitten tavallinen rahvas. Viimeisenä, ehkä vähäisimpänäkin, uuden mantereen kamaralle jalkansa asettelivat paremman elämän toivossa pestin ottaneet keikkamatruusit. Monilla heistä tilipussi poltti taskuissa kuin kuuma rauta. Sataman juottoloissa jo kassakoneet iloisesti kilisivät, kun Matias verkkaan tallasi pitkin rantabulevardia. Mietiskeli siinä, että mitäs helvettiä sitä nyt tekisi.
Kahden kuukauden merimieselämä opetti syrjäkylän poikaa. Oppi oli jotain toista kuin kiertokoulun kansankynttilöiden jakama sivistyksen valo. Se oli oppia elämän laitapenkoilta. Kuten yleisesti tiedetään, ei naisen ja viinan makuun päässeen nuorukaisen pää hetkessä muihin suuntiin käänny. Niinpä ajatteli Matiaskin ensin hieman iloja kokea ennenkuin hankkisi työpaikan ja lähtisi uraa rakentamaan. Kotimaasta lähtiessään oli suuria ajatellut, yrityksensä nimi komeilisi vielä jonain päivänä Viiskulman katoilla...
Meni viikko ja taisi mennä toinenkin. Vuorokausien kulku toisti itseään: illalla kapakassa, yöllä merimieskirkon ylläpitämässä juoppotuvassa ja aamulla yrittämässä raittiusseuran jäseneksi. Kapakkaan suomipoika kelpasi niin pitkään kuin rahaa taskussa riitti, juoppotupaan pääsi ilmankin, mutta raittiusliikkeen edustajat eivät kankkusen kourissa kouristelevaa ulkolaista hampuusia riveihinsä hyväksyneet. Sanoivat vain kerta toisensa jälkeen: "Gaad pless juu mai san, juu vill böön in hell."
Kipakan gonorrean hoitoon tarvittavat lääkkeet veivät viimeiset rahat. Matias sai, suurelta osin varattomuutensa ansiosta, itsensä irti satama-alueen huorabaarikortteleista ja hän päätti etsiä töitä. Onnekkaalta tuntunut sattuma antoi pontta nuoren miehen vakaille aikeille kunniallisesta elämästä, kun Matias törmäsi katuja mittaillessaan erääseen kohtalaisen menestyneeseen suomalaisliikemieheen, joka omisti joitakin kauppaliikkeitä New Yorkin kantakaupungin laitamilla. Liikemiehellä, nimeltään Bengt Tolonder, oli ihmistrukin paikka vapaana eräässä varastossaan.
Niin kului ensimmäinen vuosi Ameriikassa. Työ oli raskasta ja päivät pitkiä. Ansiotaso riitti juuri ja juuri ruokaan ja vetoisaan vuokrahuoneeseen joka sijaitsi italialaisgangsteri Fabio Napolitanan hallitsemalla alueella. Matias välillä suureen ääneen kirosi kurjuuttaan ja palkankorotuksesta pomolleen vihjaili, johon herra Tolonder suomenruotsalaisella tyylillään aina vastasi: "Nej, en sitä minekään äyrejäni ilmaiseksi ole saanut ja pitää sinungin tietä att dollar ei dollarin päälle hoppa för sig själv..."
Ainoana huvina Matiaksella oli vanha rakas juoksuharrastuksensa. Joskus hän jopa kilpaili vapautettuja neekeriorjia vastaan juoksemisessa, mutta takkiin tuli niin että turpa tutisi. Ei hän ideaansa suunnistamisestakaan ollut unohtanut, New Yorkissa vain oli hankala tuota lajia harjoittaa. Yritti kyllä välillä omatekoisilla kartoilla pitkin katuja ja pienialaisia puistoja pitkin juosta. Ihmiset sille nauroivat, aivan kuin kotikylässäkin aikoinaan. "This is sprint, you know?!" Mutta ei, eivät ne pirut tienneet.
Lopulta Matias kyllästyi yksinäiseen elämäänsä ja herra Tolonderin suoranaiselta riistolta tuntuviin työehtoihin ja pakkasi taas omaisuutensa lähteäkseen etsimään rikkaampaa elämää jostain muualta. Sattui sopivasti niin, että eräs suomalaissiirtokunta rantautui juuri Matiaksen lähtöpäätöksen syntymisen jälkeen New Yorkiin, josta heidän karavaaninsa oli määrä siirtyä tuohon aikaan nopeasti kasvavaan Chicagon teollisuuskaupunkiin Michigan-järven rannoille. Suomalaiset toivottivat Matiaksen tervetulleiksi matkaan mukaan, lähinnä tosin siitä syystä, että tämä oli oppinut kohtuullisen englannin kielen taidon ja voisi näin ollen toimia tulkkina.
---- ---- ----
Vuosi on 1864 ja Matias kirjoittaa vasta nyt ensimmäisen kirjeen Suomeen ja kotiin, Multalammen kylään. Osoittaa ensin kirjeen äidilleen, mutta lisää sitten Esaiaksenkin nimen kuoren laitaan. Kertoo elämästään näillä sanoilla:
"Hyvä äiti ja isä. Mie oon hengissä ja hyvinpä oonkin. Painan duunii terästehtaan johtajan apumiehenä Sikakon kaupungissa täällä pohjosessa suurten järvien rannalla. Palkkaa saan niin hyvin että laitan tähän teilleki yhen setelin, käyttä sitte kirkonkyläl viemässä sen pankkii nii antavat teille ruplia takasii. Mie oon muuten löytäny täält itelleni naisenki, pomon tyttären vokottelin. Sen nimi on Joanna Bush ja myö muutetaa vielä joskus Suomeen jos mie saan pisnekset luistamaa. Miul on työn lisäks vähä omaa hanketta kehitteillä..."
"Mitkä helvetin pisnekset?" miettii Esaias kirjettä lukiessaan. "No samapa tuo, mukava kuulla että pojalla menee hyvin. Onhan se aiemminkin ihme sanoja käyttänyt, mitähän lie se reenaaminenkin tarkottanut" hän miettii. "Vai on nainen löytyny, toivottavasti on perkeleen ärhäkkä akka jotta pysyy turhat juoksut poissa mielestä!"
(jatkuu seuraavassa numerossa)
lauantai 12. syyskuuta 2009
Lyhyesti kaksista SM-kisoista
Askolassa ei menny putkeen saati sitten tuubiin. Karsinnassa lopetin kilpailunomaisen työstön nelosrastin isoon pummiin ja jouduin b-kakkoseen, häh ähähh hää hää! (ymmärsit kyllä). Betonissa avasin uraa läpi paskaikon lähtöajalla reikäreikä ja henkinen keskeytys oli taas tosiasia.
Kotiuduin eilen vähän toisenlaisista SM:stä, sotilassuunnistuksen sellaisista. Harvinaista herkkua siellä pääsi maistelemaan, nimittäin palkintojen jakoa. Käteen lyötiin hopeinen lätkä reserviläissarjan partiosuunnistuksesta. Oon siis, perkele vieköön, SM-mitalisti.
Nyt ei irtois vaikka kuinka pusertais.
Kotiuduin eilen vähän toisenlaisista SM:stä, sotilassuunnistuksen sellaisista. Harvinaista herkkua siellä pääsi maistelemaan, nimittäin palkintojen jakoa. Käteen lyötiin hopeinen lätkä reserviläissarjan partiosuunnistuksesta. Oon siis, perkele vieköön, SM-mitalisti.
Nyt ei irtois vaikka kuinka pusertais.
torstai 3. syyskuuta 2009
Kertomus, ensimmäinen osa
Matias Esaiaksenpoika Multalampi syntyi vuonna 1838 pieneen Kaakkois-Suomalaiseen, tai jos tarkkoja ollaan, Luoteis-Venäläiseen kylään. Hän oli nelihenkisen perheen kahdesta lapsesta vanhempi ja siten ensimmäisenä maatilan perimisjärjestyksessä.
Matias kävi kiertokoulua ja hankki tällä tavoin itselleen luku- ja kirjoitustaidon, joka oli noihin aikoihin harvinaista hänen kotiseudullaan. Naapurin isännät tätä hieman purnasivatkin, että mitä sitä poikaa nyt kouluun laittamaan, löytyisi sitä työtä kotipelloiltakin eikä hevosen ja auran käyttämiseksi mitään kirjoja tarvinnut osata. Esaias pysyi kuitenkin lujana ja vastasi aina: "Meiän pojast se tulee viel sellane herra, upseermies tai oikei ministeri, että te jäykkäniskat syvään kumarratte! Ja lakki nousee päästä heti ku sen herran nelipyöräkärryt tän kylän risteyksest kääntyy..."
Matias varttui karuissa, muttei kuitenkaan puutteellisissa oloissa terveeksi nuorukaiseksi. Mummo sitä aina patisti syömään enemmän ohravelliä, jottei pojan kaidat kasvot talon köyhyydestä kielisi. Eihän talo köyhä ollutkaan, Matias vain sattui olemaan hullaantunut urheiluun ja pysyi siksi laihana, hyvästä ruokahalustaan huolimatta. Talvisinkin hiihti kiertokouluun melkein pitäjän rajalle asti, vaikka naapurikylästäkin olisi opetusta saanut.
Pikku hiljaa alkoi Esaiaksen mieltä kaivaa epäilys: onkohan tuolla pojalla sittenkään päässään kaikki järki tallella? Isoisän taskunauriinkin usein salaa pihistää ja se kädessä juoksee kuoppaista kylätietä edestakaisin välillä kiroten ja välillä voitonriemuisesti karjuen. Joskus urakkansa päätteeksi jopa ylen antaa. Matias oli kuitenkin hoitanut koulunsa kunnialla ja hänestä oli kohtalainen apu tilankin töissä, joten Esaias ei pahemmin pojan hullutuksista jaksanut motkottaa. Hieman kyllä hävetti ja muut kyläläiset aina nauroivat, kun poika ravasi aamuin illoin kylätietä ja tyhjänpäiväisen juoksentelun jälkeen raapusti muistiinpanoja vähillä rahoilla ostamaansa paperilehtiöön.
Vuosi oli 1858 ja Matias siinä kahdenkymmenen vanha, kun hän eräänä iltana löysi papan jäämistöstä vanhan venäläisen topografikartan. Kartta oli Lappeen pitäjän eteläosasta, juuri Multalammen kylän ympäristöstä. Pappa oli säilyttänyt karttaa yläkamarin lukitussa piironkilaatikossa aina vuoden 1831 riitaisasta rajankäynnistä saakka. Silloin oli taisteltu pitkään erään metsäpalstan oikeasta rajasta. Pappa oli ratkaissut asian pihistämällä herran kiinteistöinsinöörin kartan ja piirtämällä siihen oman näkemyksensä rajan oikeasta linjauksesta. Sitä oli sitten rajanaapurille näyttänyt, olipa siinä oikein lääninhallituksen leimat ja kruununvoudin puumerkki. Riita ratkesi siihen paikkaan.
Mutta Matias kiinnoistui kartasta toisen asian vuoksi. Hän keksi piirtää vanhaan, aarteena varjeltuun karttaan pieniä ympyröitä ja yhdisti nämä ympyrät suorilla viivoilla. Isä Esaias huomasi pojan toimet ja kysyi: "Mitä sie sillä kartalla... sehä on pappa-vainaan arvokkain aarre!" Matias tähän vastasi: "Isä hyvä, mie alan nyt suunnistajaks! Lähen tästä reenaamaan, tuun kyl kotia ennenku aurinko laskee."
Matias tuli kotiin kun aurinko oli jo laskenut. Torpan portailla häntä vastassa oli isä Esaias, äiti Birgitta ja sisko Anneli. Isän ilme oli nyt vakava, äiti ja sisko kyyneliään kuivasivat. Isä katsoi Matiasta pitkään ja sanoi: "Ei taida sinusta kunnon miestä tulla, parempi että lähdet siitä Ameriikkaan."
Koska Matiaksen vähä omaisuuskin oli jo valmiiksi pakattu, päätti hän suutuspäissään lähteä heti matkaan yön selkään. Kylän reunalla kääntyi, katsoi kotitaloaan ja peltoja joilla kypsyvä vilja lainehti, puri hetken hammasta ja suuntasi sitten askeleensa kohti Kotkan kauppasatamaa.
(jatkuu seuraavassa numerossa)
Matias kävi kiertokoulua ja hankki tällä tavoin itselleen luku- ja kirjoitustaidon, joka oli noihin aikoihin harvinaista hänen kotiseudullaan. Naapurin isännät tätä hieman purnasivatkin, että mitä sitä poikaa nyt kouluun laittamaan, löytyisi sitä työtä kotipelloiltakin eikä hevosen ja auran käyttämiseksi mitään kirjoja tarvinnut osata. Esaias pysyi kuitenkin lujana ja vastasi aina: "Meiän pojast se tulee viel sellane herra, upseermies tai oikei ministeri, että te jäykkäniskat syvään kumarratte! Ja lakki nousee päästä heti ku sen herran nelipyöräkärryt tän kylän risteyksest kääntyy..."
Matias varttui karuissa, muttei kuitenkaan puutteellisissa oloissa terveeksi nuorukaiseksi. Mummo sitä aina patisti syömään enemmän ohravelliä, jottei pojan kaidat kasvot talon köyhyydestä kielisi. Eihän talo köyhä ollutkaan, Matias vain sattui olemaan hullaantunut urheiluun ja pysyi siksi laihana, hyvästä ruokahalustaan huolimatta. Talvisinkin hiihti kiertokouluun melkein pitäjän rajalle asti, vaikka naapurikylästäkin olisi opetusta saanut.
Pikku hiljaa alkoi Esaiaksen mieltä kaivaa epäilys: onkohan tuolla pojalla sittenkään päässään kaikki järki tallella? Isoisän taskunauriinkin usein salaa pihistää ja se kädessä juoksee kuoppaista kylätietä edestakaisin välillä kiroten ja välillä voitonriemuisesti karjuen. Joskus urakkansa päätteeksi jopa ylen antaa. Matias oli kuitenkin hoitanut koulunsa kunnialla ja hänestä oli kohtalainen apu tilankin töissä, joten Esaias ei pahemmin pojan hullutuksista jaksanut motkottaa. Hieman kyllä hävetti ja muut kyläläiset aina nauroivat, kun poika ravasi aamuin illoin kylätietä ja tyhjänpäiväisen juoksentelun jälkeen raapusti muistiinpanoja vähillä rahoilla ostamaansa paperilehtiöön.
Vuosi oli 1858 ja Matias siinä kahdenkymmenen vanha, kun hän eräänä iltana löysi papan jäämistöstä vanhan venäläisen topografikartan. Kartta oli Lappeen pitäjän eteläosasta, juuri Multalammen kylän ympäristöstä. Pappa oli säilyttänyt karttaa yläkamarin lukitussa piironkilaatikossa aina vuoden 1831 riitaisasta rajankäynnistä saakka. Silloin oli taisteltu pitkään erään metsäpalstan oikeasta rajasta. Pappa oli ratkaissut asian pihistämällä herran kiinteistöinsinöörin kartan ja piirtämällä siihen oman näkemyksensä rajan oikeasta linjauksesta. Sitä oli sitten rajanaapurille näyttänyt, olipa siinä oikein lääninhallituksen leimat ja kruununvoudin puumerkki. Riita ratkesi siihen paikkaan.
Mutta Matias kiinnoistui kartasta toisen asian vuoksi. Hän keksi piirtää vanhaan, aarteena varjeltuun karttaan pieniä ympyröitä ja yhdisti nämä ympyrät suorilla viivoilla. Isä Esaias huomasi pojan toimet ja kysyi: "Mitä sie sillä kartalla... sehä on pappa-vainaan arvokkain aarre!" Matias tähän vastasi: "Isä hyvä, mie alan nyt suunnistajaks! Lähen tästä reenaamaan, tuun kyl kotia ennenku aurinko laskee."
Matias tuli kotiin kun aurinko oli jo laskenut. Torpan portailla häntä vastassa oli isä Esaias, äiti Birgitta ja sisko Anneli. Isän ilme oli nyt vakava, äiti ja sisko kyyneliään kuivasivat. Isä katsoi Matiasta pitkään ja sanoi: "Ei taida sinusta kunnon miestä tulla, parempi että lähdet siitä Ameriikkaan."
Koska Matiaksen vähä omaisuuskin oli jo valmiiksi pakattu, päätti hän suutuspäissään lähteä heti matkaan yön selkään. Kylän reunalla kääntyi, katsoi kotitaloaan ja peltoja joilla kypsyvä vilja lainehti, puri hetken hammasta ja suuntasi sitten askeleensa kohti Kotkan kauppasatamaa.
(jatkuu seuraavassa numerossa)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)