(jatkoa edellisestä numerosta)
Hiililapion nokinen varsi jätti Matiaksen jo ennestään rujoihin kouriin jälkensä. Lähinnä silakoista ja ylivuotisista potaateista koostuneen ruokavalion aiheuttama keripukki vei kaksi hammasta ylhäältä ja neljä alhaalta. Saattoipa olla satiaisiakin satamien sumuisista illoista muistoina, kun raskaassa puutavaralastissa seilannut höyrylaiva Neptanus kiinnitti köytensä New Yorkin sataman betonitouveihin. Laskusiltaa pitkin valuivat ensin monokkelipäiset aatelisherrat hienoine rouvineen, sitten tavallinen rahvas. Viimeisenä, ehkä vähäisimpänäkin, uuden mantereen kamaralle jalkansa asettelivat paremman elämän toivossa pestin ottaneet keikkamatruusit. Monilla heistä tilipussi poltti taskuissa kuin kuuma rauta. Sataman juottoloissa jo kassakoneet iloisesti kilisivät, kun Matias verkkaan tallasi pitkin rantabulevardia. Mietiskeli siinä, että mitäs helvettiä sitä nyt tekisi.
Kahden kuukauden merimieselämä opetti syrjäkylän poikaa. Oppi oli jotain toista kuin kiertokoulun kansankynttilöiden jakama sivistyksen valo. Se oli oppia elämän laitapenkoilta. Kuten yleisesti tiedetään, ei naisen ja viinan makuun päässeen nuorukaisen pää hetkessä muihin suuntiin käänny. Niinpä ajatteli Matiaskin ensin hieman iloja kokea ennenkuin hankkisi työpaikan ja lähtisi uraa rakentamaan. Kotimaasta lähtiessään oli suuria ajatellut, yrityksensä nimi komeilisi vielä jonain päivänä Viiskulman katoilla...
Meni viikko ja taisi mennä toinenkin. Vuorokausien kulku toisti itseään: illalla kapakassa, yöllä merimieskirkon ylläpitämässä juoppotuvassa ja aamulla yrittämässä raittiusseuran jäseneksi. Kapakkaan suomipoika kelpasi niin pitkään kuin rahaa taskussa riitti, juoppotupaan pääsi ilmankin, mutta raittiusliikkeen edustajat eivät kankkusen kourissa kouristelevaa ulkolaista hampuusia riveihinsä hyväksyneet. Sanoivat vain kerta toisensa jälkeen: "Gaad pless juu mai san, juu vill böön in hell."
Kipakan gonorrean hoitoon tarvittavat lääkkeet veivät viimeiset rahat. Matias sai, suurelta osin varattomuutensa ansiosta, itsensä irti satama-alueen huorabaarikortteleista ja hän päätti etsiä töitä. Onnekkaalta tuntunut sattuma antoi pontta nuoren miehen vakaille aikeille kunniallisesta elämästä, kun Matias törmäsi katuja mittaillessaan erääseen kohtalaisen menestyneeseen suomalaisliikemieheen, joka omisti joitakin kauppaliikkeitä New Yorkin kantakaupungin laitamilla. Liikemiehellä, nimeltään Bengt Tolonder, oli ihmistrukin paikka vapaana eräässä varastossaan.
Niin kului ensimmäinen vuosi Ameriikassa. Työ oli raskasta ja päivät pitkiä. Ansiotaso riitti juuri ja juuri ruokaan ja vetoisaan vuokrahuoneeseen joka sijaitsi italialaisgangsteri Fabio Napolitanan hallitsemalla alueella. Matias välillä suureen ääneen kirosi kurjuuttaan ja palkankorotuksesta pomolleen vihjaili, johon herra Tolonder suomenruotsalaisella tyylillään aina vastasi: "Nej, en sitä minekään äyrejäni ilmaiseksi ole saanut ja pitää sinungin tietä att dollar ei dollarin päälle hoppa för sig själv..."
Ainoana huvina Matiaksella oli vanha rakas juoksuharrastuksensa. Joskus hän jopa kilpaili vapautettuja neekeriorjia vastaan juoksemisessa, mutta takkiin tuli niin että turpa tutisi. Ei hän ideaansa suunnistamisestakaan ollut unohtanut, New Yorkissa vain oli hankala tuota lajia harjoittaa. Yritti kyllä välillä omatekoisilla kartoilla pitkin katuja ja pienialaisia puistoja pitkin juosta. Ihmiset sille nauroivat, aivan kuin kotikylässäkin aikoinaan. "This is sprint, you know?!" Mutta ei, eivät ne pirut tienneet.
Lopulta Matias kyllästyi yksinäiseen elämäänsä ja herra Tolonderin suoranaiselta riistolta tuntuviin työehtoihin ja pakkasi taas omaisuutensa lähteäkseen etsimään rikkaampaa elämää jostain muualta. Sattui sopivasti niin, että eräs suomalaissiirtokunta rantautui juuri Matiaksen lähtöpäätöksen syntymisen jälkeen New Yorkiin, josta heidän karavaaninsa oli määrä siirtyä tuohon aikaan nopeasti kasvavaan Chicagon teollisuuskaupunkiin Michigan-järven rannoille. Suomalaiset toivottivat Matiaksen tervetulleiksi matkaan mukaan, lähinnä tosin siitä syystä, että tämä oli oppinut kohtuullisen englannin kielen taidon ja voisi näin ollen toimia tulkkina.
---- ---- ----
Vuosi on 1864 ja Matias kirjoittaa vasta nyt ensimmäisen kirjeen Suomeen ja kotiin, Multalammen kylään. Osoittaa ensin kirjeen äidilleen, mutta lisää sitten Esaiaksenkin nimen kuoren laitaan. Kertoo elämästään näillä sanoilla:
"Hyvä äiti ja isä. Mie oon hengissä ja hyvinpä oonkin. Painan duunii terästehtaan johtajan apumiehenä Sikakon kaupungissa täällä pohjosessa suurten järvien rannalla. Palkkaa saan niin hyvin että laitan tähän teilleki yhen setelin, käyttä sitte kirkonkyläl viemässä sen pankkii nii antavat teille ruplia takasii. Mie oon muuten löytäny täält itelleni naisenki, pomon tyttären vokottelin. Sen nimi on Joanna Bush ja myö muutetaa vielä joskus Suomeen jos mie saan pisnekset luistamaa. Miul on työn lisäks vähä omaa hanketta kehitteillä..."
"Mitkä helvetin pisnekset?" miettii Esaias kirjettä lukiessaan. "No samapa tuo, mukava kuulla että pojalla menee hyvin. Onhan se aiemminkin ihme sanoja käyttänyt, mitähän lie se reenaaminenkin tarkottanut" hän miettii. "Vai on nainen löytyny, toivottavasti on perkeleen ärhäkkä akka jotta pysyy turhat juoksut poissa mielestä!"
(jatkuu seuraavassa numerossa)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti