Kuka sinä olet? Kysymys, jonka voi suunnata lähimmäiselleen, tuntemattomalle, peilikuvalleen. Joka tilanteessa yhtä merkityksellinen. Ja kaikkein vaikein. Jos sillä ei tarkoiteta pelkkää nimen kertomista.
Helpompaa on kysyä, sekä myös vastata, kysymys "mitä sinä olet". Tässä kohtaa meillä on valmiit, kulttuurimme opettamat mallit kertoa koulutus, ammatti, siviilisääty, you name it - kunhan se vain lukee jossain paperissa, käyntikortissa tai facebook-tiedoissa. Niin sanottu virallinen profiili on se terä, jolla leikataan sisään tilanteeseen kuin tilanteeseen. Se on helppoa. Siksi sitä tarjotaan vastaukseksi myös tuohon ensimmäisenä mainittuun kysymykseen, ihan ymmärrettävin syin.
Kysypä nyt itseltäsi oikeasti, kuka sinä olet. Minä ainakin vedän automaatiolla tutun mantran vastaukseksi jo omissa ajatuksissani. Puhumattakaan siitä, kun kysymyksen esittää joku toinen. Mutta oleellisempaa onkin se, miten itse vastaa itselleen, kaikkien niiden perustietojen takaa. Tottakai myös silloin, kun puhutaan ystävyydestä ja sitä kautta minuuden syvemmästä jakamisesta toisen ihmisen kanssa, on tietysti ihmissuhteen täyttymyksellisyyden kannalta ihan jees jumalauta reflektoida itseään keskustelukumppanin kautta tällaisella syvemmällä tasolla. Todennäköisesti ystävät jo tietävät (jos sitä sanaa ihmisten keskinäistä suhdetta kuvaamaan oikein käytetään) kaiken sen perussetin. Kannattaako sitä enää kerrata.
Helvetti, että oman itsen löytäminen kaiken paskan alta voi olla vaikeaa. Me olemme merenpohjaa. Maailma on valtameren vesi ja se painaa meitä tuhannen ilmakehän paineella. Päällemme sedimentoituu kuonaa vuosi toisensa perään. Meistä nousee toisinaan kuplia sen pohjamudan lävitse. Parhaassa tapauksessa niin. Hyvin usein kasvatamme itse orgaanisen hajoamisemme seurauksena kerroksia kerrosten päälle. Niinhän ympäröivä maailmakin meille tekee ja lähdemme tähän kelkkaan.
Minä en väheksy tippakaan sitä, että ihminen keräilee itselleen omaa egoa ja mieltä miellyttäviä statuksia. Teen näin itsekin. Ei tässä maailmassa ole mahdollista elää toisella tapaa. Eikä siinä ole mitään väärääkään, kunhan se ei ole koko totuus eikä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.
Edelliset ajatukseni ovat heränneet siitä, että kun ns. statukseni (=se mitä olen, se mitä haluan minulla olevan) ei mennytkään suunnitelmani mukaan. Tuli kolhuja ulkokuoreen, virallinen minäni ei enää pitänyt. Siinä vaiheessa olin pulassa. En tiennytkään kuka olen. Ja vain siksi, että maailma heitti minulle tilanteita, joita en osannut odottaa saati heti käsitelläkään. Kuka v*ttu minä oikein olenkaan, jos en enää se, jota aiemmin olin? Pisti miettimään.
Tässä aukesi omakohtaisen kokemuksen kautta karun kauniilla tavalla se, että ihminen ajaa itseään haluamaansa ja/tai tällä hetkellä käsillä olevaan muottiin. Siinä unohtuu herkästi itse sisältö, eli minuus. Tekisi melkein mieli kääntää tämä ajatelma toisin päin. Mitäpä jos se muotti tehtäisiinkin sisällön mukaan?
(Tässä tekstissä on kokeiltu kirjoitustyyliä, jossa mitään ei deletoida tai editoida. Kirjoitusvirheitä on korjattu, muuten suorana ja raakana eetteriin.)
Helpompaa on kysyä, sekä myös vastata, kysymys "mitä sinä olet". Tässä kohtaa meillä on valmiit, kulttuurimme opettamat mallit kertoa koulutus, ammatti, siviilisääty, you name it - kunhan se vain lukee jossain paperissa, käyntikortissa tai facebook-tiedoissa. Niin sanottu virallinen profiili on se terä, jolla leikataan sisään tilanteeseen kuin tilanteeseen. Se on helppoa. Siksi sitä tarjotaan vastaukseksi myös tuohon ensimmäisenä mainittuun kysymykseen, ihan ymmärrettävin syin.
Kysypä nyt itseltäsi oikeasti, kuka sinä olet. Minä ainakin vedän automaatiolla tutun mantran vastaukseksi jo omissa ajatuksissani. Puhumattakaan siitä, kun kysymyksen esittää joku toinen. Mutta oleellisempaa onkin se, miten itse vastaa itselleen, kaikkien niiden perustietojen takaa. Tottakai myös silloin, kun puhutaan ystävyydestä ja sitä kautta minuuden syvemmästä jakamisesta toisen ihmisen kanssa, on tietysti ihmissuhteen täyttymyksellisyyden kannalta ihan jees jumalauta reflektoida itseään keskustelukumppanin kautta tällaisella syvemmällä tasolla. Todennäköisesti ystävät jo tietävät (jos sitä sanaa ihmisten keskinäistä suhdetta kuvaamaan oikein käytetään) kaiken sen perussetin. Kannattaako sitä enää kerrata.
Helvetti, että oman itsen löytäminen kaiken paskan alta voi olla vaikeaa. Me olemme merenpohjaa. Maailma on valtameren vesi ja se painaa meitä tuhannen ilmakehän paineella. Päällemme sedimentoituu kuonaa vuosi toisensa perään. Meistä nousee toisinaan kuplia sen pohjamudan lävitse. Parhaassa tapauksessa niin. Hyvin usein kasvatamme itse orgaanisen hajoamisemme seurauksena kerroksia kerrosten päälle. Niinhän ympäröivä maailmakin meille tekee ja lähdemme tähän kelkkaan.
Minä en väheksy tippakaan sitä, että ihminen keräilee itselleen omaa egoa ja mieltä miellyttäviä statuksia. Teen näin itsekin. Ei tässä maailmassa ole mahdollista elää toisella tapaa. Eikä siinä ole mitään väärääkään, kunhan se ei ole koko totuus eikä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.
Edelliset ajatukseni ovat heränneet siitä, että kun ns. statukseni (=se mitä olen, se mitä haluan minulla olevan) ei mennytkään suunnitelmani mukaan. Tuli kolhuja ulkokuoreen, virallinen minäni ei enää pitänyt. Siinä vaiheessa olin pulassa. En tiennytkään kuka olen. Ja vain siksi, että maailma heitti minulle tilanteita, joita en osannut odottaa saati heti käsitelläkään. Kuka v*ttu minä oikein olenkaan, jos en enää se, jota aiemmin olin? Pisti miettimään.
Tässä aukesi omakohtaisen kokemuksen kautta karun kauniilla tavalla se, että ihminen ajaa itseään haluamaansa ja/tai tällä hetkellä käsillä olevaan muottiin. Siinä unohtuu herkästi itse sisältö, eli minuus. Tekisi melkein mieli kääntää tämä ajatelma toisin päin. Mitäpä jos se muotti tehtäisiinkin sisällön mukaan?
(Tässä tekstissä on kokeiltu kirjoitustyyliä, jossa mitään ei deletoida tai editoida. Kirjoitusvirheitä on korjattu, muuten suorana ja raakana eetteriin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti