Improvokaatio

Olen kuunnellut viime aikoina Sarasvuon podcasteja. Todella tykkiä kamaa. Suosittelen kaikille. Mitä kieltävämpi, torjuvampi ja itsensä suhteen piintyneempi kuulija on kyseessä, sitä elämyksellisempiä hetkiä nämä tarinatuokiot todennäköisesti tarjoavat. On toki myös mahdollista, että ne eivät tarjoa mitään, koska kuunnella voi monella tasolla. Pidän itseäni tätä nykyä melko todellisuuteen heränneenä (siinä meni kauan), mutta se ei estä minua kyseenalaistamasta näkemyksiäni uudelleen. Näistä hommista todella paljon helpompaa tekee se, että joku antaa ensipotkun perseelle. Siitä eteenpäin liike joko jatkuu itsestään tai sitten ei.

Saatan sortua hieman referoimaan tässä jutussa kuulemaani. Heti alussa mainittu riittäköön lähdeviittaukseksi. Tarkoitus ei ole julistaa toisten sanomaa, vaan hioa tekstintuottamisen kautta omia ajatuksia, joita tämäniltainen kuunteluhetki nosti pintaan.

Olen männä kuukausina painiskellut paljon jonkinlaisen merkityksettömyyden, tyhjyyden ja epäonnistumisen tunteiden kanssa. Eräässä aiemmassa tekstissäni tältä syksyltä kirjoitin tavoitteiden tärkeydestä. En peru sanojani, mutta haastan hieman itseäni nyt siinä, kuinka suurta merkitystä niille tavoitteille on järkevää antaa, jotta positiivisista ja eteenpäin ajavista tahtotiloista ei muodostu rasitetta.

Ajoittainen synkkämielisyyteni johtuu siis (terveydellisten tekijöiden ohella) pitkälti siitä, että koen jääneeni jälkeen tavoitteista, jotka itselleni olen asettanut. Tämän hetken tilanne ei siis vastaa sitä, mitä haluan. Tämä on osoittaunut ongelmalliseksi hyväksyä. Tässä yhteydessä ei ole enää tarpeen luetella syitä ja asioita tilanteen taustalla. Geneerinen taso riittää, koska tässä pohdiskelussa kyse on asennoitumisesta ja katsontakannasta sekä niiden masinoimasta tavasta toimia.

Kuulokkeissa sanottiin, että elämä on lähes kokonaan improvisointia. En ollut samaa mieltä heti ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ymmärsin ensin improvisoinnin jonkinlaisena sähellyksenä, vaiston varassa toimimisena ja kaoottisuutena. Kun aiheeseen mentiin syvemmälle, ymmärsin lauseen merkityksen paremmin. Ei improvisointi poissulje tavoitteellista otetta tai suunnitelmia ja niiden toteuttamista. Ei tietenkään. Nauroin hätäiselle reaktiolleni.

Maailma ei riipu siitä, miten sinulla tai minulla menee. Tälle planeetalle ja lähes sadalle prosentille sen asukkaista ei ole paskaakaan väliä, miten sinulla tai minulla menee. Siitä huolimatta oman sisäisen tilan ohjaamana on helppo ajatua määrittelemään maailmaa, yhteiskuntaa tai toista ihmistä. Jos sairastut, onko joku siihen syyllinen? Jos voitat mestaruuden, tapahtuuko silloin oikeudenmukaisuus? Suunnitelmallisuudella voidaan keskimäärin paremmin pysyä terveenä ja saavuttaa voittoja, mutta tie näihin tavoitetiloihin ei ole koskaan suoraviivainen, koska maailma on koko ajan muutoksessa. Siksi ihmisenkin on oltava valmis säätämään asetuksiaan.

Maailma on mitä se on, ja todellisuus vallitsee aina. Oli se sitten mieluisaa tai ei. Maailma heittää meille jatkuvasti erilaisia tilanteita eteen ja kaikki vastaantuleva ei riipu siitä miten itse elämme. Suuri osa asioista on omassa vallassamme, mutta osa ei ole. Kummassakin tapauksessa tyytyväisyyden, jopa onnellisuuden, ehtona on, että improvisoimme tilanteisiin tavoitteitamme palvelevia ratkaisuja. Tämä on vaikea laji, jossa virheitä ei voi välttää, mutta lähes aina on mahdollista tehdä jokin ratkaisu. Kylmän rationaalisesti yksinkertaistaen kyse on hyödyn tavoittelusta tai haitan välttämisestä. Neutraalit asia saavat toki mennä omalla painollaan, samoin kuin sellaiset jutut joihin itsellä ei yksinkertaisesti ole mitään sananvaltaa.

Nyt kun tätä kautta asiaa lähestyn, niin fiilis on kaksijakoinen. Ensinnäkin, on helpottavaa ymmärtää, että tällä hetkellä vallitsevaa tilannetta vastaan on turhaa taistella. Sehän on sama kuin menisi osoittamaan torille mieltä koillistuulta vastaan. Hyväksyntä on oleellista. Nyt ollaan tässä ja jos se ei miellytä, niin asiaan on mahdollista vaikuttaa oikeita ratkaisuja tekemällä ja lisävirheitä välttämällä. Siitä päästäänkin sitten siihen kysymykseen, että kuinka improvisaatio on suunnitelmaani kuulumattomien tapahtumien keskellä irronnut? Olenko käyttänyt rajallisia voimavarojani itseni kannalta rakentavasti reagoimalla vaiko kuluttanut loputkin energiat pitämällä väkisin kiinni sellaisesta ideaalikuvastosta, joka ei ole tämänhetkisiin lähtökohtiin nähden relevanttia?

Nämä viivan alle jäävät ajatukset eivät ole kolikon eri puolia, ne ovat perättäisä. Siksi niistä nousee toivo. Kasvanut ymmärrys antaa mahdollisuuksia asennoitua ja toimia hyödyllisemmin. Tavoitteet ovat sitä kautta hieman lähempänä.

Otsikko ei sitten tarkoita mitään. Kunhan keksin paremman puutteessa.