Nyt ei puhuta teini-ikäisen puolihuolimattomasti äkillisessä tunnekuohussa vanhemmilleen heittämästä huudahduksesta. Puhutaan jostain paljon määritellymmästä, raskaammasta ja mustemmasta.
Aito viha on tunteista rajuimpia. Vihan sanotaan olevan lähellä rakkautta. Olen osittain samaa mieltä. Löydän yhtäläisyyden siitä, että kumpikin voi äärimuodoissaan saada ihmisen tekemään lähes mitä tahansa. Mutta en kyllä allekirjoita väitettä muilta osin. Jokainen tietää, että kaikista läheisimmille on helppo suuttua ja tuntemukset voivat siksi olla varsin suoria ja jyrkkiä. Silti näinäkin hetkinä ollaan, normaaleissa elämäntilanteissa, hyvin kaukana aidosta vihasta. Todellinen viha sulkee tieltään kaiken hyvän. Jos oikeasti vihaat jotakuta, et todellakaan voi rakastaa häntä samanaikaisesti. Et pidä vihaamaasi henkilöä edes ihmisenä.
Viha on raskas kantaa. Se kuluttaa energiaa kuin taustalla pyörivä turha sovellus. Se aikaansaa alati syveneviä kierreajatelmia, joita vihaaja kiristää vihan kohteena olevan paskiaisen ympärille. Koska nämä ajatukset lienevät usein sellaisia, joiden toteuttamisesta seuraisi rikossyyte, ovat ne käytännöllisesti ajatellen vailla tarkoitusta ja muodostavat vain ylimääräistä painolastia vihaajan psyykeä rasittamaan. Toisaalta ne, jotka purkavat vihansa asianomaiseen objektiin itseensä, ovat riskissä saada niskoilleen seuraukset. Alleviivaan vielä sen, että tässä tekstissä kyse on aidosta vihasta; sellaisesta joka uskoo kostoon, toivoo kaikkea äärimmäisen pahaa ja rakastaa nähdä vihan kohteen kärsivän. Nyt ymmärtänet, miksi nostin tekojen seuraukset argumentiksi.
Minun vihani kasvaa teoista, jotka sotivat moraalikäsityksiäni vastaan. Tästä ajankohtaisena esimerkkinä käyvät erilaiset ääriliikkeet, jotka oikeuttavat ihmisyydenvastaiset tekonsa uskonnollisilla perusteluilla. Vihaan myös sitä, jos oikeudenmukaisuus ei toteudu. Maailmassani jokaisen tulee saada ansionsa mukaan. Hyvyyttä ei pidä palkita pahalla. Rikosta tulee seurata rangaistus. Tottakai vihassani on henkilökohtainenkin taso. Sille tasolle, sisäisen helvettini sisimmälle kehälle, pääsevät ne, jotka ovat minua vastaan räikeästi rikkoneet. Sieltä on mahdollisuus päästä myös pois, en ole sovitteluun pyrkivälle pitkävihainen, mutta vapaalipulla sieltä ei palaa kukaan.
Olen kyseenalaistanut moneen kertaan sen, miksi vihaa edes kannattaisi ylipäätään tuntea mitään tai ketään kohtaan. En ole todennut sen tuovan mitään hyvää mukanaan. Silti en ole ollut halukas luopumaan tästä tunteesta aina tarvittaessa annosteltuna, koska se tuntuisi periaatteista luopumiselta ja siten oman itsen vastaiselta. Joskus pohdin, että viha pitäisi valjastaa käyttöön ja purkaa sitä kautta. Mutta aika laimeaksi jäisi hakata jotain nyrkkeilysäkkiä jos vihasta myrkyttynyt mieli tahtoisi katkaista kaulan.
Jos vihalla on oikeudenmukaiset perustelut, se pyrkii tasoittamaan pelin. Se ei tarvitse sammuakseen enempää kuin oman painonsa verran. Silmä silmästä -tyyppinen viha on mielestäni jossain määrin oikeutettua. Ideologinen tai mielivaltainen viha puolestaan ei sitä ole koskaan. Myöskään jatkuvaluonteinen viha, joka ei saa kyllikseen anteeksipyynnöistä tai edes punttien tasaamisesta, ei ole tervettä vihaa vaan päähänpinttymä.
Sovitaanko niin, että vihataan vain silloin kun se on oikeasti tarpeen.
Aito viha on tunteista rajuimpia. Vihan sanotaan olevan lähellä rakkautta. Olen osittain samaa mieltä. Löydän yhtäläisyyden siitä, että kumpikin voi äärimuodoissaan saada ihmisen tekemään lähes mitä tahansa. Mutta en kyllä allekirjoita väitettä muilta osin. Jokainen tietää, että kaikista läheisimmille on helppo suuttua ja tuntemukset voivat siksi olla varsin suoria ja jyrkkiä. Silti näinäkin hetkinä ollaan, normaaleissa elämäntilanteissa, hyvin kaukana aidosta vihasta. Todellinen viha sulkee tieltään kaiken hyvän. Jos oikeasti vihaat jotakuta, et todellakaan voi rakastaa häntä samanaikaisesti. Et pidä vihaamaasi henkilöä edes ihmisenä.
Viha on raskas kantaa. Se kuluttaa energiaa kuin taustalla pyörivä turha sovellus. Se aikaansaa alati syveneviä kierreajatelmia, joita vihaaja kiristää vihan kohteena olevan paskiaisen ympärille. Koska nämä ajatukset lienevät usein sellaisia, joiden toteuttamisesta seuraisi rikossyyte, ovat ne käytännöllisesti ajatellen vailla tarkoitusta ja muodostavat vain ylimääräistä painolastia vihaajan psyykeä rasittamaan. Toisaalta ne, jotka purkavat vihansa asianomaiseen objektiin itseensä, ovat riskissä saada niskoilleen seuraukset. Alleviivaan vielä sen, että tässä tekstissä kyse on aidosta vihasta; sellaisesta joka uskoo kostoon, toivoo kaikkea äärimmäisen pahaa ja rakastaa nähdä vihan kohteen kärsivän. Nyt ymmärtänet, miksi nostin tekojen seuraukset argumentiksi.
Minun vihani kasvaa teoista, jotka sotivat moraalikäsityksiäni vastaan. Tästä ajankohtaisena esimerkkinä käyvät erilaiset ääriliikkeet, jotka oikeuttavat ihmisyydenvastaiset tekonsa uskonnollisilla perusteluilla. Vihaan myös sitä, jos oikeudenmukaisuus ei toteudu. Maailmassani jokaisen tulee saada ansionsa mukaan. Hyvyyttä ei pidä palkita pahalla. Rikosta tulee seurata rangaistus. Tottakai vihassani on henkilökohtainenkin taso. Sille tasolle, sisäisen helvettini sisimmälle kehälle, pääsevät ne, jotka ovat minua vastaan räikeästi rikkoneet. Sieltä on mahdollisuus päästä myös pois, en ole sovitteluun pyrkivälle pitkävihainen, mutta vapaalipulla sieltä ei palaa kukaan.
Olen kyseenalaistanut moneen kertaan sen, miksi vihaa edes kannattaisi ylipäätään tuntea mitään tai ketään kohtaan. En ole todennut sen tuovan mitään hyvää mukanaan. Silti en ole ollut halukas luopumaan tästä tunteesta aina tarvittaessa annosteltuna, koska se tuntuisi periaatteista luopumiselta ja siten oman itsen vastaiselta. Joskus pohdin, että viha pitäisi valjastaa käyttöön ja purkaa sitä kautta. Mutta aika laimeaksi jäisi hakata jotain nyrkkeilysäkkiä jos vihasta myrkyttynyt mieli tahtoisi katkaista kaulan.
Jos vihalla on oikeudenmukaiset perustelut, se pyrkii tasoittamaan pelin. Se ei tarvitse sammuakseen enempää kuin oman painonsa verran. Silmä silmästä -tyyppinen viha on mielestäni jossain määrin oikeutettua. Ideologinen tai mielivaltainen viha puolestaan ei sitä ole koskaan. Myöskään jatkuvaluonteinen viha, joka ei saa kyllikseen anteeksipyynnöistä tai edes punttien tasaamisesta, ei ole tervettä vihaa vaan päähänpinttymä.
Sovitaanko niin, että vihataan vain silloin kun se on oikeasti tarpeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti