perjantai 2. huhtikuuta 2010

Kertomus, kolmas osa

Jatkoa syyskuun numerosta:

"Vuosii sitte... eiku kymmenii vuosii sitte mie olin nuor, miulla ol elämä ja olis ollu myös mahollissuus tyytyy sovinnol siihe mitä kaikkee se miulle ol jo antanu." Näin miettii Matias kiikkustuolissaan ja katselee Multalammen yllä metelöivää hanhilaumaa joka on matkalla etelään. On lokakuun alku ja linnut tietävät mikä niille on parasta. Matiaskin tietää nyt, mikä silloin joskus olisi ollut paras ratkaisu. Mutta hän tietää myös, että jälkiviisaus on pelkureiden laji. Niiden pienisieluisten pätemiskeino jotka eivät uskalla ottaa riskejä ja seurata sisäistä paloaan.

Matias muistelee elämäänsä: onnellisia lapsuusvuosiaan joista ei puuttunut mitään vaikka samalla kertaa puuttui lähes kaikki, lähtöään Ameriikkaan ja tapahtumarikasta elämäänsä tuolla uudella mantereella. Hän käy läpi vaiheitaan, kuten nyt vanhana vaivaisukkona hänellä on lähes joka päivä tapana. Aikaa kun on mutta ei ole mitään mitä sillä ajalla tekisi. Parempi siis uppoutua muisteloihin, sitä kautta voi vielä jotenkin tuntea elävänsä.

"Vuonna kaheksantoista ja kuuskymmentäyheksän olin menestyvä mies. Miulla ol oma pisnes, ol vaimo sekä lapset ja maallista hyvvää. Velat ol jo maksettu koval työl ja juoksuki kulki niin perkeleest. Pystyin auttamaa vanhempiain lähettämäl höille kerra kuussa kirjeessä rahhaa. Sukukii miut jo hyväksyi, vaik ilma hyväksyntää maailmalle lähinkii."

Tuon saman vuoden huhtikuussa Matias myi liiketoimensa, osti liput trans-Atlanttiselle höyryalukselle ja pakkasi vaimonsa, lapsensa ja tärkeimmän omaisuutensa. Oli aika palata Suomeen. Tarkoitus oli perustaa kotomaahan firma ja tuoda sitä kautta hieman edistystä uuteen maailmaan verrattuna niin kovin takapajuiselta tuntuvaan Suomen suurruhtinaskuntaan.

Kun matkan viimeinenkin kilometri oli takana, kävi kuten Esaias aikoinaan oli naapurin isännille uhonnut: kun Matiaksen nelipyöräkärryt kurvasivat Multalammen raittia pitkin, putosi siinä kuokka jos toinenkin kylän väen käsistä. Herkimmät pelästyivät ja piilottivat kalleimmat tavaransa, luultiin näet että kruununvouti on tulossa verotusta tarkastamaan. Eihän tuollaisia herroja juuri muissa asioissa Multalammella käynyt, aina oli kyse viimeisenkin äyrin repimisestä köyhän kansan selkänahasta. Mikään ei ollut muuttunut tuossa pienessä kylässä ja väki eli kuten ennenkin. Ei suoranaisessa puuttessa mutta sillä rajoilla kuitenkin.

Satamaan saapuessaan Matias oli tehnyt afäärin eräiden Helsinkiläisten liikemiesten kanssa. Oli sovittu toimitilojen hankkimisesta ja tuotannon käynnistämisestä vielä saman auringonkierron aikana. Raha-asiatkin oli hoidettu heti kuntoon, sillä ylämaalaisten maantierosvojen vuoksi, jotka olivatkin koko Kaakonkulman yhteinen vitsaus, ei ollut järkevää kuljettaa huomattavia summia mukana matkalla. Pankissa olivat pokkuroineet niin pirusti ja taanneet turvallisen säilön mittavalle omaisuudelle.

Kaikki näytti siis hyvältä. Mutta luonto oli jostain syystä vihastunut pohjoisen Euroopan kansalle ja lähetti vuosisadan pahimmat nälkävuodet. Se oli aikaa, jolloin kevät ei kolmeen vuoteen tullut ollenkaan. Sato jäi lähestulkoon kylvämättä, korjaamisesta puhumattakaan. Suomi oli pahoissa vaikeuksissa. Ruokaa ei tahtonut riittää edes rikkaimmille. Eikä Venäjän kaksipäinen kotka pahemmin jaksanut välittää surkeasta suurruhtinaskunnastaan, sillä Ukrainan vilja-aittojen Suomen puoleiset ovet pysyivät visusti säpissä.

Investoinnit oli tehty ja Matiaksen omaisuus oli kiinni hankkeessa, josta kukaan ei ollut nyt kiinnostunut. Tärkeämpää oli leipä, paljon tärkeämpää, kuin jotkin metallirasiat joiden viisarit kääntyvät aina samaan ilmansuuntaan. Säästötkin kuihtuivat inflaation myötä olemattomiin, hyvä etteivät maksua pankissa vaatineet jätepaperin säilytyksestä. Silloin meni kaikki, aivan kaikki. Oli palattava elämään, jossa voitto olemassaolon taistelusta oli jokapäiväisen ruumiillisen raadannan takana. Matias ei perheineen erottunut joukosta enää muuten kuin pukujensa puolesta eivätkä nekään montaa vuotta kestäneet. Tuntui kuin koko elämän työ olisi valunut hukkaan, ja miksipä ei olisi tuntunut, sillä niin oli juuri käynyt. Lähti vielä perhekin, kun mies sortui ryyppäämän kotipolttoista kuukaudesta toiseen ja toisinaan meni pari viikkoa ettei ukkoparka puhunut sanaakaan.

Kiikkustuolissaan Matias vetää henkeä viimeisiä kertoja ja miettii: "Ei tainnu miusta sittenkää kunnon miestä tulla, parempi ku oisin jääny sinne Ameriikkaan."

(Kertomus on päättynyt)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti