TV:stä tuli tuossa päivänä eräänä koostelähetys veteraanien yleisurheilun MM-kisailuista jotka järjestettiin taannoin Suomen Lahdessa. Katsoin lähetyksen suuren kunnioituksen mutta myös huvittuneisuuden vallassa.
Veteraanien kestävyysmatkoilla näyttää olevan radan varrella ns. turvatuomareja, jotka antaa varoituksia (keltainen kortti) tai hylkäyksen (punainen kortti) mikäli kilpailijan meno vaikuttaa liiaksi riskirajojen touhulta. Tällaiseen käytäntöön turvautuminen kertonee jotain siitä, että näissä karkeloissa laitetaan sananmukaisesti elämä peliin ja kesken ei jaloa kilpaa jätetä, ainakaan omasta vapaasta tahdosta tai leskeksi jäämistä pelkäävän puoliskon vaatimuksesta.
Miltäs kuulostaa ysikymppisten pituushyppy? Tai yli satavee -jengin kuulantyöntö? Jos kiinnostaa tsekata, niin täältä löytyy audiovisuaalista materiaaa. Siinä teille mallia senkin koulukyytisukupolvi, jonka ei ole tarvinnu kaivosta vettä kantaa saati sitten mennä rankamettään jouluaattona tai edes tapanina!
Meitsillä on ikää noin kolmannes allaolevan kommentin antaneen mestarin iästä mutta useinhan sitä vois vastata aivan samoin sanankääntein kun joku kysyy että mitenkäs se kisa meni:
"No ne on aina vähän painavan tuntusia nämä pitkät matkat. Ja niin ne lyhyetkin tahtoo olla, sitä vain pitää yrittää mennä..." Miesten 85-vuotiaiden 8km maastojuoksun maailmanmestari P.Saukkosaari.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti